Kirjoittanut asianajaja, dosentti Markku Fredman.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin EIT on toukokuussa lähettänyt Suomen hallituksen vastattavaksi valituksen Lähteenmäki v. Suomi, jossa väitetään ihmisoikeussopimuksen 5 artiklan vastaiseksi sitä, että rikoksensa tunnustanutta pidettiin edelleen vangittuna niin sanotun sotkemisvaaran takia. Kyse on pakkokeinolaissa säädetystä vangitsemisen erityisestä edellytyksestä. Pakkokeinolain mukaan rikoksesta todennäköisin syin epäilty saadaan vangita jos rikoksesta on säädetty lievempi rangaistus kuin kaksi vuotta vankeutta, mutta siitä säädetty ankarin rangaistus on vähintään vuosi vankeutta ja epäillyn henkilökohtaisten olosuhteiden tai muiden seikkojen perusteella on syytä epäillä, että hän vaikeuttaa asian selvittämistä hävittämällä, turmelemalla, muuttamalla tai kätkemällä todistusaineistoa taikka vaikuttamalla todistajaan, asianomistajaan, asiantuntijaan tai rikoskumppaniinsa.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin kirjoitti asiassa seuraavan lausumapyynnön:

The applicant was arrested (date unknown) on charges of an aggravated drugs offence. His detention on remand was ordered relying on chapter 2, section 5, subsection 2 b) of the Coercive Measures Act as there was reason to suspect that the applicant would hinder the investigation or the trial by destroying, defacing, altering or concealing evidence or influencing a witness, an injured party, an expert or an accomplice.

The applicant confessed to having committed the offence in question when heard by the police on 7 March 2021 as well as at the trial which commenced on 17 March 2021. On 18 March 2021 he requested to be released as there was no more reason to suspect that he would hinder the clarification of the matter and as all his co-accused had already been released and none of them had been called by the prosecution to give evidence against him. His request was refused by the District Court as well as by the Court of Appeal. The Supreme Court did not grant the applicant leave to appeal.

The applicant complains, under Article 5 of the Convention, about the lack of relevant and sufficient reasons for the continuation of his detention after he had confessed having committed the offence he was suspected of and as the requirements of the investigation did no longer suffice to justify his further detention.

QUESTION TO THE PARTIES

Was the procedure by which the applicant sought to challenge the lawfulness of his detention in conformity with Article 5 § 3 of the Convention? In particular, were there relevant and sufficient reasons justifying the continuation of his detention after his confession (see, inter alia, Gál v. Hungary, no. 62631/11, § 40, 11 March 2014; Merabishvili v.Georgia [GC], no. 72508/13, § 222, 28 November 2017; and Jarzyński v. Poland, no. 15479/02, § 43, 4 October 2005)?

Keskeiseksi näyttää muodostuvan se, mitä tarkoitetaan ”asialla”, jota ollaan selvittämässä. Tarkoitetaanko ”asialla” tutkittavana olevaa kyseisen henkilön tekemäksi epäiltyä rikosta vai tarkoitetaanko sillä tutkittavana olevaa rikoskokonaisuutta, joka muodostuu usean eri henkilön tekemistä rikoksista. Esimerkiksi huume-erän maahantuontia ja sen kuljettamista ja levittämistä Suomessa.

Turun hovioikeus on ratkaisussa THO 2008:6 arvioinut, mitä tarkoitetaan asian selvittämisellä ja sen vaikeuttamisella (sotkemisvaara). Kyse oli valtion velvollisuudesta maksaa korvausta vapaudenmenetyksen johdosta korvauksenhakijan tunnustettua häneen kohdistetun rikosepäilyn, mutta vapaudenmenetyksen jatkuttua siitä huolimatta. Hovioikeus totesi seuraavaa:

A on tunnustanut viipymättä oman syyllisyytensä. Siitä, keneltä hän on ajokortin ja opiskelijakortin saanut ja kuka asiassa siten voisi joutua hänen ohellaan rikosoikeudelliseen vastuuseen, A on kuitenkin kertonut usealla eri tavalla. Tämän vuoksi asian selvittämiseksi on ollut tarpeellista jatkaa A:n kuulustelemista sekä pyrkiä tavoittamaan se henkilö, jolta A on aluksi myöntänyt kortit saaneensa. A:n päästämisestä vapaaksi tuossa vaiheessa olisi voinut seurata se, että A olisi ollut yhteydessä tähän henkilöön ja yrittänyt vaikuttaa tämän kertomukseen. Koska on ollut syytä epäillä, että A olisi tuolla tavalla vaikeuttanut asian selvittämistä, pidättämiselle on ollut PKL [1:3,1 2b kohdan] mukaiset erityiset edellytykset.

Hovioikeus siis lähti siitä, että vapauteen kohdistuvaa pakkokeinoa voidaan käyttää myös toisen henkilön tekemän rikoksen selvittämiseksi. Tulkinta on melko yksioikoinen eikä välttämättä vastaa säädöksen tarkoitusta. Pakkokeinolaissa tarkoitettua termiä ”tutkittavana oleva rikos” voidaan tulkita kahdella tavalla: kyseessä on joko yksittäisen henkilön tekemäksi epäilty rikollinen teko taikka usean henkilön yhdessä tai ehkä jopa toisistaan tietämättä tekemä kokonaisuus, kuten tietyn huumausaine-erän levittäminen eri puolilla maata. Käsitteen laaja tulkinta johtaa laajempiin pakkokeinovaltuuksiin ja on siten viranomaisten suosima tulkintatapa.

Toisella tavalla aiheeseen suhtautui Helsingin hovioikeus tapauksessa, jossa oli kyse telepakkokeinon käytöstä. Ratkaisussa HelHO 2014:2 se katsoi, että telekuuntelulla ja televalvonnalla tulee olla merkitystä nimenomaan pakkokeinon kohteeksi joutuneen henkilön rikoksen selvittämiseen. Jos rikokseen epäillään liittyvän joitakin toisia henkilöitä, telekuuntelu tai televalvonta tulee kohdistaa tällaiseen toiseen henkilöön. Sallittuna ei voida Helsingin hovioikeuden mukaan pitää sitä, että telekuuntelun ja televalvonnan avulla hankitaan tietoa ennen muuta muun kuin pakkokeinon kohteena olevan henkilön osallisuudesta tutkittavana olevaan rikokseen.

Kysymys siitä, mikä ”asia” on selvitettävänä, tai mikä rikos tutkittavana, on merkittävä kun arvioidaan esimerkiksi pakkokeinolain mukaista suhteellisuusperiaatetta. Pakkokeinolain 1 luvun 2 §:n mukaan pakkokeinoja saadaan käyttää vain, jos pakkokeinon käyttöä voidaan pitää puolustettavana ottaen huomioon muun muassa tutkittavana olevan rikoksen törkeys ja rikoksen selvittämisen tärkeys. Jos pakkokeino halutaan kohdistaa henkilöön, jota epäillään törkeän rikoksen avunannosta, suhteutetaanko käytettävät pakkokeinot kyseisen törkeän rikoksen luonteeseen vai siihen ehkä melko vähäiseen avunantotekoon, johon pakkokeinon kohdehenkilön epäillään syyllistyneen.

Ihmisoikeustuomioistuimen tuleva ratkaisu varmastikin antaa vastauksen tämän kirjoituksen otsikkoon. Vastausta odotellessa kannattaa perehtyä EIT:n vastauspyynnössä viitattuihin muita maita koskeviin ratkaisuihin.

Viitatussa Gál v. Unkari tapauksen 40 kohdassa todetaan seuraavaa:

40. It falls in the first place to the national judicial authorities to ensure that, in a given case, the pre-trial detention of an accused person does not exceed a reasonable time. To this end they must examine all the facts arguing for or against the existence of a genuine requirement of public interest justifying, with due regard to the principle of the presumption of innocence, a departure from the rule of respect for individual liberty and set them out in their decisions dismissing the applications for release. It is essentially on the basis of the reasons given in these decisions and of the true facts mentioned by the applicant in his appeals, that the Court is called upon to decide whether or not there has been a violation of Article 5 § 3 of the Convention. The persistence of reasonable suspicion that the person arrested has committed an offence is a condition sine qua non for the lawfulness of the continued detention, but after a certain lapse of time it no longer suffices. In such cases, the Court must establish whether the other grounds given by the judicial authorities continued to justify the deprivation of liberty. Where such grounds were “relevant” and “sufficient”, the Court must also ascertain whether the competent national authorities displayed “special diligence” in the conduct of the proceedings (see Labita v. Italy [GC], no. 26772/95, §§ 152 and 153, ECHR 2000-IV).

Korkein oikeus on ratkaisussa KKO:2019:99 sivunnut kysymystä ottamatta kuitenkaan laajempaa periaatteellista kantaa otsikon kysymykseen. Mainitussa ratkaisussa korkein oikeus totesi seuraavaa:

Käräjäoikeus määräsi törkeästä huumausainerikoksesta ja huumausainerikoksesta epäillyn A:n pidettäväksi vangittuna myös esitutkinnan valmistumisen ja syytteen nostamisen jälkeen, koska käräjäoikeuden mukaan oli syytä epäillä A:n vaikeuttavan huumausainerikoksen selvittämistä vaikuttamalla rikoskumppaniinsa. Hovioikeus hylkäsi A:n vangittuna pitämistä koskevan kantelun.
Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevin perustein katsottiin, että A:n pitämistä vangittuna ei voitu pitää suhteellisuusperiaatteen mukaisena.

Tapauksessa valittaja oli kiistänyt osan syytteistä, joiden osalta näyttönä oli kanssavastaajan kertomus. Sotkemisvaaran voitiin tuossa tapauksessa katsoa kohdistuvan juuri kyseisen vastaajan kiistetyn rikoksen selvittämiseen, joten ratkaisu ei paljasta korkeimman oikeuden näkemystä siitä, olisiko valittaja voitu pitää vangittuna sen vuoksi, ettei hän vapaana ollessaan haittaisi muiden samaan rikoskokonaisuuteen osallisten paljastumista.