Blogit

Vangitsemisasiassa esitettävästä selvityksestä

Kirjoittanut Enni Kyllönen. Kirjoitus perustuu kirjoittajan maaliskuussa 2022 Itä-Suomen yliopistossa julkaistuun
ja Prosessioikeusyhdistyksen palkitsemaan oikeustieteen maisteritutkielmaan ”Vangitsemisasiassa esitettävä selvitys”. 
Kirjoitus referoi tutkielmassa esitettyjä tutkimuskysymyksiä ja -tuloksia.
Tutkielma on luettavissa kokonaisuudessaan Itä-Suomen yliopiston
avoimien aineistojen eRepo-palvelussa. eRepo – Vangitsemisasiassa esitettävä selvitys (uef.fi)

Pakkokeinona vangitseminen merkitsee vakavaa puuttumista Suomen perustuslaissa (731/1999, PL) ja kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa perus- ja ihmisoikeutena suojattuun henkilökohtaiseen vapauteen. Tutkintavankeuteen voi liittyä erilaisia haittavaikutuksia, kuten esimerkiksi työ- tai opiskelupaikan menettäminen sekä ihmissuhteiden ylläpidon vaikeutuminen. Siitä huolimatta, että tutkintavankeuden tulisi olla viimesijainen keino rikosprosessin turvaamiseksi,[1] vangitseminen on melko tavallinen pakkokeino[2] ja vangitsemisasioiden käsittely voi olla menettelynä hyvin summaarista (KKO 2021:40, kohta 15).

Suomessa vangitsemistoimivalta on yksin tuomioistuimella (PKL 2:11–12). Vangitsemisasia voi tulla tuomioistuimen käsiteltäväksi erillisenä asiana, tai se voidaan käsitellä liitännäisasiana myös syyteasian käsittelyn yhteydessä. Tuomioistuin ei voi määrätä ketään vangittavaksi omasta aloitteestaan, vaan vangitseminen edellyttää aina vaatimusta (PKL 2:11–12 ja PKL 3:2.2). Esitutkinnan aikana vangitsemisvaatimuksen tekee PKL 2:9:ssä (587/2019) tarkoitettu pidättämiseen oikeutettu virkamies (PKL 3:2.1), yleensä tutkinnanjohtaja. Kun asia on siirretty esitutkinnan päätyttyä syyttäjälle, on hänellä yksin toimivalta vangitsemisvaatimuksen esittämiseen (PKL 3:2.1). Asianomistajan oikeus vaatia vangitsemista aktualisoituu vasta oikeudenkäyntivaiheessa, sillä vaatimuksen tuomitun vangitsemisesta voi tehdä myös hänelle rangaistusta vaatinut asianomistaja (PKL 3:2.1).

Vangittavaksi vaaditun oikeusturva edellyttää, ettei vangitsemisesta päätetä liian kevein perustein. Pakkokeinolaissa edellytetäänkin, että vangitsemisen edellytyksistä on esitettävä selvitys vangitsemisasian käsittelyssä. Sanottu selvitys voi perustua vain kirjalliseen aineistoon, eikä asian käsittelyssä saa esittää tutkittavana olevasta rikoksesta tämän ja vangittavaksi vaaditun vangitsemisvaatimuksen johdosta esittämän lisäksi muuta selvitystä, ellei tuomioistuin katso siihen olevan erityistä syytä (PKL 3:8).  Pykälästä ilmenee niin sanottu selvittämisvelvollisuus vangitsemisasioissa; sanamuoto on velvoittava – selvitystä on esitettävä.  Toisaalta PKL 3:8:stä on luettavissa lainsäätäjän tarkoituksena olleen rajoittaa vangitsemisasioissa esitettävää selvitystä. Ennen tuomion antamista vangitsemisasian käsittelyssä ratkaistaan ainoastaan se, onko epäillyn vangitsemiselle olemassa edellytyksiä – ei sitä, onko vangittavaksi vaadittu syyllistynyt epäiltyyn rikokseen.[3]

Maaliskuussa 2022 valmistuneen OTM-tutkielmani tiedonintressi kohdistuu PKL 3:8:n tulkintaan. Tutkielman tarkoituksena oli selvittää, minkälaista selvitystä vangitsemisasian käsittelyssä voidaan esittää ja toisaalta, minkälaista selvitystä vangitsemisvaatimuksen hyväksymiseksi on esitettävä ja mistä seikoista selvitystä edellytetään. Lisäksi tutkielmassa analysoidaan niitä seikkoja, jotka vaikuttavat selvityksen riittävyyden arviointiin. Tässä kirjoituksessa esittelen valittuja kohtia tutkimustuloksistani keskittyen erityisesti selvittämisvelvollisuuden ja vetoamisvelvollisuuden merkitykseen vangitsemisasioissa sekä esitettävän selvityksen riittävyyden arviointiin.

Selvittämisvelvollisuus ja vangitsemisen yleisten, erityisten ja muiden edellytysten selvittäminen

Pakkokeinolain 3 luvun 8 §:ssä ei puhuta näytöstä tai todistelusta, vaan selvityksestä. Yleiskielestä selvitys tarkoittaa selontekoa. Selvitys on jotakin selvittävä lausunto[4] tai tutkimus jostakin asiasta selvyyteen pääsemiseksi.[5] Prosessioikeudellisessa keskustelussa ”selvitys”-käsitteellä on samankaltainen kaksoismerkitys kuin ”todisteella”. Tutkielmassa selvityksellä viitataan asiassa esitettäviin seikkoihin ja niistä instrumenteista, joilla sanotut seikat esitetään tuomioistuimelle, käytetään käsitettä selvityskeino.

PKL 3:8: sanamuodosta ei ilmene, kenen on esitettävä selvitystä eli kenelle selvittämisvelvollisuus vangitsemisen edellytyksistä on asetettava. Aiemman pakkokeinolain esitöiden mukaan asia on kuitenkin selvä, sillä niiden mukaan vangitsemisvaatimuksen tekijän on osoitettava vangitsemisen edellytysten olemassaolo.[6] Myös syyttömyysolettaman voidaan nähdä edellyttävän, että selvittämisvelvollisuus vangitsemisen edellytyksistä on vangitsemisvaatimuksen esittäjällä, sillä onhan rikoksesta epäiltyä kohdeltava syyttömänä lainvoimaiseen tuomioon saakka.[7] Selvittämisvelvollisuus vangitsemisen edellytyksistä on vangitsemisvaatimuksen esittäjällä, eli esitutkintaviranomaisella, syyttäjällä tai asianomistajalla, riippuen siitä, kuka vangitsemisvaatimuksen on esittänyt.

Vangitsemisvaatimuksen esittäjän selvittämisvelvollisuus kattaa PKL 3:8:n sanamuodon mukaan vangitsemisen edellytykset. Vangitsemisvaatimuksen esittäjän on siten esitettävä selvitystä vangitsemisen yleisistä ja erityisistä edellytyksistä. Lain esitöissä vangitsemisen edellytysten selvittämisen on yksinkertaisesti katsottu merkitsevän pääsääntöisesti sen osoittamista, että vangittavaksi vaadittua on todennäköisin syin epäiltävä tietyn vakavuusasteen täyttävästä rikoksesta ja vangitseminen on tarpeen paon-, sotkemis- tai jatkamisvaaran vuoksi.[8] Sanottu ei kuitenkaan vielä kerro paljoakaan siitä, miten vangitsemisen edellytysten olemassaolo on osoitettava. Olen tutkielmassani tarkastellut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja kansallisten tuomioistuinten oikeuskäytäntöä siitä, minkälaista selvitystä vangitseminen edellyttää. En avaa tässä kirjoituksessa ratkaisuja tarkemmin, mutta totean kokoavasti keskeisistä huomioista seuraavaa.

Oikeuskäytännön ja laillisuusvalvonnan ratkaisujen perusteella PKL 3:8:ää on tulkittava vangitsemisen yleisten edellytysten selvittämisen osalta siten, että vangitsemisvaatimuksen esittäjän on esitettävä vaatimuksensa tueksi selvitystä sekä rikoksen tapahtumisesta sekä vangittavaksi vaaditun osallisuudesta sanottuun rikokseen. Yleisistä edellytyksistä esitettävän selvityksen on oltava yksilöityä ja konkreettista mikä käytännössä tarkoittaa, että vangitsemisvaatimuksen esittäjän on selvitettävä, mihin seikkoihin rikosepäily perustuu. Oikeuskäytännössä selvityksen konkreettisuudella on viitattu aikaan tai paikkaan sidottuihin tapahtumiin ja seikkoihin. Tarkkakaan vangittavaksi vaaditun epäillyn rikoksen yksilöinti ei kuitenkaan riitä yksin selvitykseksi, sillä ilman rikosepäilyn perusteena olevien konkreettisten seikkojen ilmoittamista kyse on vain vaatimuksen esittäjän väitteestä.

Selvityksen yhteydessä konkreettisuus viittaa erityisesti tutkinnassa ilmenneiden seikkojen kertomiseen. Riittävää ei ole sen toteaminen, että tietyllä tutkintakeinolla saatujen tietojen perusteella asiassa on syytä epäillä vangittavaksi vaadittua todennäköisin syin rikoksesta, sillä tällöin kyse on johtopäätöksestä, joka ei anna tuomioistuimelle mahdollisuutta arvioida asiaa itsenäisesti. Jotta tuomioistuin voi arvioida, osoittaako esitetty selvitys vangitsemisen yleisten edellytysten olemassaoloa vai ei, esitettäessä tuomioistuimelle tietoja vangitsemisen edellytyksistä tulisi tehdä selvä ero tosiasioiden ja niiden nojalla tehtyjen päätelmien välille.[9]

Myös vaaraedellytysten osalta korkein oikeus on oikeuskäytännössään edellyttänyt, että vangitsemisen erityisiä edellytyksiä on punnittava tapauksen konkreettisten seikkojen perusteella. Esimerkiksi ratkaisussaan KKO 2020:16 korkein oikeus katsoi, ettei perusteluissa saa tyytyä käyttämään lain sanamuotoa mukailevia vakiofraaseja vaan vangittuna pitämisen on perustuttava konkreettisiin tosiseikkoihin, joiden perusteella vaaraedellytysten täyttyminen voidaan päätellä. Vaaraedellytysten osalta PKL 2:5.1,2:ssa erotellaan huomioon otettavina seikkoina epäillyn henkilökohtaiset olosuhteet ja muut seikat. Tutkielmassa pureudutaan vaaraedellytyskohtaisesti siihen, mitä tarkoitetaan konkreettisilla seikoilla, joista vaaraedellytysten olemassaolo voidaan päätellä. Selvitystähän ei luonnollisesti voida esittää tulevista tapahtumista. Sen sijaan vaaraedellytyksistä esitettävä selvitys kohdistuu menneisiin tapahtumiin sekä nykyhetken olosuhteisiin, joiden perusteella tehdään päätelmiä tulevaisuudesta.[10]

On vielä tarpeen nostaa esille myös vangitsemisen käytön muut edellytykset. Ratkaisussa KKO 2009:54 korkein oikeus on todennut rikosepäilyn perusteena olevien seikkojen lisäksi tuomioistuimen velvollisuutena olevan vastaavasti selvittää myös muut pakkokeinon edellytykset, kuten kyseessä olleessa teknistä kuuntelua koskeneessa tapauksessa sen, oliko kuunneltava tila vakituisessa asumiskäytössä. Tässä yhteydessä olen lukenut vangitsemisen muihin edellytyksiin ne pakkokeinolain 2:11–12:stä ja PKL 2:5.1:stä ilmenevät edellytykset ja edellytysten osatekijät, jotka eivät ole yleisiä edellytyksiä, eivätkä vaaraedellytyksiä. Muista edellytyksistä esitettävä selvitys ei kohdistu välittömästi epäiltyyn rikokseen eikä vangittavaksi vaaditun tulevan käyttäytymisen päättelemiseen. Muihin edellytyksiin lukeutuu esimerkiksi kvalifioidun vangitsemisen (PKL 2:11.2) kohdalla sen selvittäminen, minkä vuoksi epäillyn pitäminen säilössä on odotettavissa olevan lisäselvityksen vuoksi erittäin tärkeää. Lain esitöissä on näiltä osin korostettu, että edellytyksen osoittamiseksi on tarpeellista selvittää, mitä tutkimuksia rikokseen liittyen on kesken, milloin lisäselvitystä on odotettavissa ja mikä on sanotun lisäselvityksen merkitys rikosepäilyn todennäköisyyden arvioinnissa.[11] Muihin edellytyksiin lukeutuu myös se, että vangitsemisen yleisten ja erityisten edellytysten lisäksi lapsen vangitsemiselle on olemassa PKL 2:11.5:ssa ja PKL 2:12.2:ssa tarkoitettuja painavia syitä. Vangitsemisvaatimuksen esittäjän on näissä tilanteissa yksilöitävä, mihin seikkoihin arvio painavista syistä perustuu. 

Vetoamisvelvollisuus vangitsemisasiassa

Pakkokeinolakiin ei sisälly erikseen sääntelyä väittämistaakasta eli vetoamisvelvollisuudesta vangitsemisasioissa. Vetoamisvelvollisuus vallitsee tietyssä muodossaan rikos- ja siviiliprosessissa ja se merkitsee, että jollei tiettyyn relevanttiin oikeustosiseikkaan ole vedottu asiassa, ei tuomioistuin voi laittaa sitä ratkaisunsa perustaksi. Vetoamisvelvollisuuden täyttämiseen asianosaista ei voida pakottaa, vaan vetoamisvelvollisuuden laiminlyönnistä seuraamuksena kyseistä seikkaa ei oteta huomioon ratkaisun perusteena,[12] mikä voi johtaa vaatimuksen hylkäämiseen. Vangitsemisasiassa vaatimuksen esittäjällä on oikeuskirjallisuudessa katsottu olevan vetoamisvelvollisuus vangitsemisen edellytyksistä.[13] Vetoamisvelvollisuus on noussut esille myös korkeimman oikeuden oikeuskäytännössä. Ratkaisussaan KKO 2022:4 korkein oikeus katsoi, ettei tuomioistuin voi ottaa omasta aloitteestaan tutkittavaksi vangitsemista sellaisella perusteella, johon ei ole vedottu asian käsittelyssä. Samaa tulkintalinjaa on noudatettu myös ratkaisussa KKO 2022:5. Kuten todettu, vetoamisvelvollisuudesta vangitsemisasiassa ei ole erillissääntelyä, jolloin se voisi tulla vangitsemismenettelyssä noudatettavaksi rikosasioiden käsittelyjärjestyksestä. Edellä korkeimman oikeuden kanta huomioiden on perusteltua katsoa, että vangitsemisasiassa vangitsemisvaatimuksen esittäjällä on vetoamisvelvollisuus vangitsemisen edellytyksistä.

Vetoamisvelvollisuus on käsitteellisesti erotettava vangitsemisvaatimuksen esittäjän velvollisuudesta tuoda esille konkreettisia seikkoja, joiden nojalla vangitsemisen edellytysten olemassaoloa voidaan arvioida. Vetoamisvelvollisuus määrittää asiaa ratkaisevan tuomioistuimen tutkimisvaltaa tosiseikkojen tasolla,[14] velvollisuus esittää konkreettisia seikkoja puolestaan liittyy vangitsemisen edellytysten näyttämiseen. Vangitsemisvaatimuksen esittäjällä on velvollisuus vedota niihin oikeustosiseikkoihin, joiden perusteella hän katsoo vangitsemisen edellytysten olevan käsillä sillä uhalla, ettei niitä muuten oteta huomioon vangitsemisen edellytysten arvioinnissa. Kuten korkein oikeus on ratkaisussa KKO 2022:4 todennut, mikään ei kuitenkaan estä tuomioistuinta prosessinjohtovelvollisuutensa nojalla selvittämästä vangitsemisen edellytyksiä epäselvissä tilanteissa, mutta näin tehdessään tuomioistuimen on varmistettava kuulemisperiaatteen toteutuminen.

Pakkokeino-oikeuden periaatteiden merkitys selvityksen esittämiselle

PKL 3:8:n nojalla vangitsemisvaatimuksen esittäjän selvittämisvelvollisuus vangitsemisasioissa koskee vangitsemisen edellytyksiä, mikä pykälän sanamuodon perusteella viittaa PKL 2:11:ään vangitsemisen edellytyksistä sekä PKL 2:12:ään tuomitun vangitsemisen edellytyksistä. Sanottua tukisi myös lain esitöissä lausuttu vangitsemisvaatimuksen esittäjän velvollisuus osoittaa vangitsemisen yleiset ja erityiset edellytykset.[15] Lain esitöissä ei ole otettu tarkemmin kantaa siihen, kattaako selvittämisvelvollisuus pakkokeino-oikeuden periaatteiden asettamia edellytyksiä.

Korkein oikeus on ratkaisukäytännössään katsonut, että vangitsemisen edellytyksiä arvioitaessa on sovellettava myös PKL:n säännöksiä kohtuuttoman vangitsemisen kiellosta, suhteellisuusperiaatteesta ja vähimmän haitan periaatteesta (KKO 2019:99). Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä sanotut periaatteet ovat kuuluneet vangitsemisen laillisiin edellytyksiin. Lähtökohtaisesti voisi siis ajatella, että koska periaatteet kuuluvat vangitsemisen laillisiin edellytyksiin, PKL 3:8:n nojalla niistä olisi esitettävä selvitys vangitsemisasian käsittelyssä. Vangitsemisvaatimuksen esittäjälle on asetettava selvittämisvelvollisuus siitä, että vangitseminen on sanottujen periaatteiden mukaista.

Nostan tässä esille kohtuuttoman vangitsemisen kiellon, joka velvoittaa tuomioistuinta pidättäytymään vangitsemisesta, jos se olisi kohtuutonta asian laadun taikka rikoksesta epäillyn tai tuomitun iän tai muiden henkilökohtaisten olosuhteiden vuoksi (PKL 2:13).  Vangitsemisen kohtuuttomuus on eräänlainen vangitsemisen negatiivinen yleinen edellytys,[16] jonka poissaoloa voi olla käytännössä vaikea selvittää. Lähtökohtaisesti asian laatu tulee ilmi vangitsemisvaatimuksen esittäjän yleisistä edellytyksistä annetusta selvityksestä. Vangitsemisen kohtuullisuuden arvioimiseksi epäilty rikos on yksilöitävä sellaisella tavalla, joka oikean tunnusmerkistön sovittamisen lisäksi mahdollistaa teon suhteuttamisen tunnusmerkistön täyttävien tekojen joukossa ja siten karkean arvion tekemisen mahdollisesta rangaistuslajista. Kun kyse on tunnetun henkilön vangitsemisesta, vangittavaksi vaaditun ikä on tiedossa, eikä siitä sen vuoksi ole tarpeen esittää erityistä selvitystä. Sen sijaan vangittavaksi vaaditun henkilökohtaisten olosuhteiden osalta kohtuullisuutta puoltavien seikkojen osoittaminen voi olla vaikeaa.

Vastaavan kaltainen tilanne on käsillä myös rikosprosessissa esimerkiksi hätävarjelun huomioimisen osalta.  Rikosprosessissa rangaistusvaatimuksen esittäjän on näytettävä kaikki rikoksen positiiviset ja myös negatiiviset edellytykset. Käytännössä kuitenkin tietyn olosuhteen, kuten hätävarjelun, poissaoloa on yleensä vaikea todistaa. Sen vuoksi syytetyn on käytännössä pakko tuoda esille sanottuja olosuhteita, jotta ne voivat aktualisoitua prosessissa.[17] Syytetyllä ei kuitenkaan ole vetoamisvelvollisuutta, joten mikäli hätävarjeluun viittaavia seikkoja ilmenee prosessiaineistosta, on tuomioistuimen harkittava hätävarjelun olemassaolo viran puolesta.[18]

Lähtökohdaksi voidaan siten nähdäkseni ottaa, että koska pakkokeinot on mitoitettu keskivertoihmisen sietokykyä ajatellen,[19] vangitsemisvaatimuksen esittäjän ei normaalitapauksessa ole tarpeen jo vangitsemisvaatimuksessa esittää yksilöityä selvitystä vangitsemisen kohtuullisuudesta erittelemällä, että vangittavaksi vaadittu on perusterve aikuinen, jolla ei ole yksinhuollettavia lapsia ja joka ei ole raskaana. Oikeuskirjallisuudessa on perustellusti esitetty, että vaikka tuomioistuimen onkin harkittava vangitsemisen kohtuullisuutta viran puolesta, asia on vahvasti riippuvainen vangittavaksi vaaditun omasta aktiivisuudesta, sillä vangittavaksi vaaditun henkilökohtaisista olosuhteista paras mahdollisuus kohtuuttomuuden osoittamiseksi on luonnollisesti vangittavaksi vaaditulla itsellään.[20] Jos kohtuuttomuuteen viittaavia seikkoja poikkeuksellisesti ilmenee aineistosta, on tuomioistuimen otettava ne viran puolesta huomioon ilman, että vangittavaksi vaadittu niihin erikseen vetoaa. Riittävää kohtuuttomuuden toteamiseksi ei myöskään tällöin ole ylimalkainen viittaus ”henkilökohtaisiin olosuhteisiin”, vaan myös vangittavaksi vaaditun on käytännössä tuotava esille konkreettisia seikkoja, joiden vuoksi vangitseminen tai vangitsemisen jatkaminen muodostuu asiassa kohtuuttomaksi sekä tarvittaessa esittää esimerkiksi lääkärinlausunto väitteensä tueksi.

Selvityksen riittävyyden arvioinnissa vaikuttavia seikkoja

Täsmällistä määritelmää sille, minkä verran ja millaista selvitystä vangitsemisen edellytysten selvittämiseksi on esitettävä, ei tutkielmassa pystytä määrittämään. Jokainen tuomari viime kädessä ratkaisee itse sen, tuleeko vakuuttuneeksi vaatimuksen oikeellisuudesta vai ei. Tutkielmassa on kuitenkin analysoitu niitä seikkoja, joita selvityksen riittävyyden arvioimisessa on huomioitava. KKO:n ja EIT:n oikeuskäytännössä on korostettu tuomioistuimen velvollisuutta selvittää tosiasiatiedot pakkokeinoasioita käsitellessään, mutta sanottu ei kuitenkaan nähdäkseni merkitse tuomioistuimen roolin kasvattamista aktiivisena edellytysten selvittäjänä. Sen sijaan ratkaisukäytännön linja on selkeä ja se korostaa tuomioistuimen velvollisuutta edellyttää selvitystä vangitsemisen edellytyksistä. Vangitsemisvaatimuksen esittäjän selvittämisvelvollisuus ei sanamuodostaan huolimatta suoranaisesti merkitse velvollisuutta esittää selvitystä. Sen sijaan se määrittää asianosaisen riskin kärsiä tappio tilanteessa, jossa sanottu selvitys osoittautuu riittämättömäksi. Tuomioistuin ei voi ottaa selvittämisvelvolliselle edullista oikeustosiseikkaa ratkaisunsa perustaksi, jos se on menettelyssä jäänyt näyttämättä.[21] Mikäli riittävää selvitystä vangitsemisen edellytyksistä ei ole esitetty, tuomioistuimen on hylättävä vaatimus ja vapautettava epäilty.

Vangitsemisasiassa esitettävän selvityksen riittävyyden arviointiin vaikuttavat merkittävällä tavalla ne vaatimukset, joita vangitsemispäätöksen perustelemiselle asetetaan. Vangitsemispäätösten perustelut ovat olennaisen tärkeitä mielivaltaisten vapaudenriistojen estämiseksi. Pakkokeinolain 3:10.1:n nojalla vangitsemispäätökset on perusteltava lyhyesti. Korkein oikeus on kuitenkin korostanut myös pakkokeinoasioissa annettavien päätösten perustelemista niin yksityiskohtaisesti, että niiden lainmukaisuutta on mahdollista arvioida jälkikäteen (KKO 2009:54). Vetoamisvelvollisuuden vuoksi tuomioistuimen perusteluvelvollisuus heijastaa vaikutuksensa myös asiassa edellytettävään selvitykseen. Ellei vaatimuksen perusteeksi ole vedottu oikeustosiseikkoihin, ei tuomioistuin voi ottaa niitä omasta aloitteestaan tutkittavaksi. Edelleen tutkielmassa korostetaan, että vangitsemisen edellytyksiin vetoaminen ei ole sama kuin edellytysten selvittäminen.  Ratkaisut KKO 2022:4 ja KKO 2022:5 korostavat, ettei vaatimuksen perusteena oleviin seikkoihin vetoaminen ole itsessään riittävää, vaan niistä on myös esitettävä selvitys eli avattava niitä konkreettisia seikkoja, joiden vuoksi edellytykset ovat olemassa.

Tuomioistuimen lainkäyttövallan toteuttamiseksi on välttämätöntä, että vangitsemisvaatimuksen tueksi esitetään konkreettisia tosiasiatietoja, joiden nojalla tuomioistuin voi itse tehdä arvion rikosepäilyn uskottavuudesta. Vangitsemistoimivalta on lain mukaan tuomioistuimella, joten vastuu vapaudenriiston lainmukaisten edellytysten olemassaolosta on asian päättävällä virkamiehellä.[22]

Selvityksen riittävyyden arvioinnissa on kiinnitettävä huomiota myös vangitsemisen erilaisiin näyttökynnyksiin. Vangitsemisen kannalta keskeisiä näyttökynnyksiä ovat normaalitapauksessa yleisiin edellytyksiin vaadittava ”todennäköisin syin” epäilty rikoksesta sekä säännönmukaisiin erityisiin edellytyksiin kohdistuva ”syytä epäillä” -kynnys, jotka edellyttävät eritasoista selvitystä edellytyksen täyttymiseksi. Vangitsemisen edellytysten kohdalla onkin oltava tarkkana siitä, mihin säännöksessä määritetty näyttövaatimus kohdistetaan. Kun on kyse rikoksesta epäillyn vangitsemisesta säännönmukaisten erityisten edellytysten tapauksessa, vaaraedellytysten olemassaolosta riittää syytä epäillä -tasoinen selvitys, mutta rikokseen syyllistymisestä on edelleen esitettävä korkeampi todennäköisyysnäyttö.[23] Edelleen todennäköisyyden vaatimus kuitenkin on olemassa vaaraedellytyksille tietyissä vangitsemisperusteissa, kuten rikoksesta epäillyn kvalifioidussa karttamisvaarassa ja tuomitun vangitsemisen vaaraedellytyksissä. Tällöin vaaraedellytyksen olemassaolosta on edellytettävä konkreettisempaa selvitystä kuin silloin, kun edellytyksen täyttymiseen riittää syytä epäillä -todennäköisyys. 

Selvityksen riittävyyden arvioinnissa myös ajan kulumisella ja rikosprosessin vaiheella on merkitystä. Vangitsemisen edellytyksiä arvioidaan aina kulloisenkin käsittelyhetken olosuhteiden perusteella,[24] joten vangitsemisasian uudelleenkäsittelyssä arvioitava myös sitä, ovatko yleiset edellytykset edelleen olemassa.  Myös EIT on oikeuskäytännössään korostanut, että rikosepäilyn on säilyttävä uskottavana koko vapaudenmenetyksen ajan. Sanotun arvion tekeminen edellyttää, että vangitsemisasian uudelleenkäsittelyissä esitetään selvitystä tutkinnan etenemisestä ja siitä, mitä selvitystä asiassa on saatu rikosepäilyn tueksi ja sitä vastaan.[25]

Ajan kuluminen vaikuttaa myös vaaraedellytysten arvioinnissa, sillä esimerkiksi paonvaaran ja sotkemisvaaran on yleisesti katsottu vähenevän ajan kuluessa, ellei muuta konkreettista selvitystä vaaran olemassaolosta esitetä. Ajan kulumisella on myös merkitystä arvioitaessa, onko vangitseminen edelleen kohtuullista ja puolustettavaa. Mitä pidempään vangitseminen on kestänyt, sitä enemmän ajan kuluminen puhuu vangitsemisen jatkamista vastaan ja vastaavasti konkreettisemmin tulisi pystyä yksilöimään, miksi vangitsemisen jatkaminen on edelleen tarpeen. 

Ajan kuluessa ja tutkinnan edetessä myös vangitsemisen edellytyksistä voidaan edellyttää laajempaa, konkreettisempaa ja yksityiskohtaisempaa selvitystä, kuin tutkinnan alkuvaiheessa. Myös KKO on oikeuskäytännössään (KKO 2019:99, kohta 11) katsonut tuomioistuimilla olevan korostunut velvollisuus tuoda vangitsemispäätöksen perusteluissa esille konkreettiset vangitsemisen edellytysten olemassaolon osoittavat seikat silloin, kun vangitsemisasiaa käsitellään uudelleen syyteharkinnan aikana tai syytteen nostamisen jälkeen ennen pääkäsittelyä.

Vangitsemisasiassa esitettävän selvityksen riittävyyden arviointiin liittyy kysymys myös siitä, mikä on riittävä selvityskeino tietyn seikan selvittämiseksi. Vangitsemisen edellytysten olemassaoloa arvioitaessa on noudatettava oikeudenkäymiskaaren vapaata todistusharkintaa, mikä merkitsee, että tuomioistuimen on esitettyjä todisteita ja muita asian käsittelyssä esiin tulleita seikkoja harkittuaan päätettävä, mitä asiassa on näytetty tai jäänyt näyttämättä (OK 17:1.2). Vangitsemisasioiden käsittelyyn liittyen yleinen havainto on, että vangitsemisen edellytysten arviointi on käytännössä usein tehty vangitsemisvaatimuksen ja asian käsittelyssä suullisesti lausutun perusteella. Pakkokeinolaki tai Euroopan ihmisoikeussopimus eivät edellytä, että tuomioistuimelle tulisi esittää asiassa esitetyn selvityksen tueksi esitutkinta-aineistoon kuuluvia asiakirjoja. Keskeistä on ymmärtää, että vaikka vangitsemisasiassa esitettäisiin esimerkiksi todistajan tai asianomistajan kuulustelukertomus, sanottua asiakirjaa ei pääsääntöisesti luovuteta tuomioistuimelle, vaan se luetaan käsittelyssä ääneen ja siten siitä ilmenevät seikat tulevat kontradiktorisen käsittelyn kohteeksi.[26] Oikeuskäytännön perusteella keskeisempää onkin arvioida sitä, onko vangitsemisvaatimuksen tueksi esitetty konkreettisia ja yksilöityjä tosiseikkoja, kuin sitä, millä instrumentilla sanotut seikat on tuomioistuimelle käsittelyssä ilmaistu. Yleisellä tasolla voitaneen sanoa, että mitä suurempaa tulkinnanvaraa ja johtopäätösten vaaraa selvityksen esittämiseen liittyy, sitä enemmän edellytysten selvittäminen kuitenkin puoltaisi konkreettisten asiakirjojen edellyttämistä.

Lähteet

  1. Oikeusministeriö, Tutkintavankeuden vaihtoehdot ja järjestäminen. Oikeusministeriön julkaisu. Mietintöjä ja lausuntoja 5/2016. s. 16.
  2. Launiala, Mika, Rikoksesta epäillyn vangitsemisen edellytyksistä, vaihtoehdoista ja liitännäisistä. Defensor Legis 1/2021, s. 138–158. s. 1.
  3. HE 14/1985 vp, Hallituksen esitys Eduskunnalle esitutkintaa ja pakkokeinoja rikosasioissa koskevaksi lainsäädännöksi. s. 44. ja HE 186/1988 vp, Hallituksen esitys Eduskunnalle eräiksi esitutkinta- ja pakkokeinolainsäädäntöön liittyviksi laeiksi.  s. 5.
  4. Kotimaisten kielten keskus. Kielitoimiston sanakirja. Selvitys.                       [https://www.kielitoimistonsanakirja.fi/#/selvitys] (luettu 17.11.2021). Kohta Selvitys.
  5. Wiktionary. Selvitys.  [https://fi.wiktionary.org/wiki/selvitys] (luettu 17.11.2021). Kohta Selvitys.
  6. HE 14/1985 vp, Hallituksen esitys Eduskunnalle esitutkintaa ja pakkokeinoja rikosasioissa koskevaksi lainsäädännöksi. s. 55.
  7. Launiala, Mika, Rikoksesta epäillyn vangitsemisen edellytyksistä, vaihtoehdoista ja liitännäisistä. Defensor Legis 1/2021, s. 138–158. s. 142.
  8. HE 14/1985 vp, Hallituksen esitys Eduskunnalle esitutkintaa ja pakkokeinoja rikosasioissa koskevaksi lainsäädännöksi. s. 53–55.
  9. EOA 2001, Eduskunnan oikeusasiamiehen kertomus toiminnastaan vuonna 2000. Helsinki 2001. s. 136–137.
  10. Rautio, Jaakko – Frände, Dan – Wahlberg, Markus, Todistelu : oikeudenkäymiskaaren 17 luvun kommentaari. 2., uudistettu painos. Edita 2020. s. 7.
  11. HE 251/1989 vp, Hallituksen esitys Eduskunnalle laiksi pakkokeinolain 1 luvun muuttamisesta. s. 11.
  12. Virolainen, Jyrki, Väittämistaakasta vähäsen. Lakimies 8/1985, s. 973–1006. s. 974.
  13. Virolainen, Jyrki, Rikosprosessioikeus I. Pandecta Oy 1998. s. 372; Halijoki, Juha, Vangitsemisoikeudenkäynti ja Fair trial. Defensor Legis N:o 1/2002, s. 21–41. s. 30; Savela, Antti (toim.), Rovaniemen hovioikeuspiirin laatuhankkeen työryhmäraportteja VIII. Rovaniemen hovioikeuspiiri 2007. s. 54; Järmälä, Kari, Ennen tuomion antamista tapahtuvan vangitsemisen erityiset edellytykset. Poliisiammattikorkeakoulun tutkimuksia 45. Tampere 2020. s. 34.
  14. Lappalainen, Juha – Rautio, Jaakko, V TODISTELU > 3. Näytön arviointi, teoksessa Helenius, Dan, – Hietanen-Kunwald, Petra – Hupli, Tuomas, – Koulu, Risto – Lappalainen, Juha – Lindfors, Heidi – Niemi, Johanna – Rautio, Jaakko – Saranpää, Timo – Turunen, Santtu – Virolainen, Jyrki – Vuorenpää, Mikko, Prosessioikeus. 6., uudistettu painos. Alma Talent 2021.  Kohta > Todistustaakka > Yleistä todistustaakasta.
  15. HE 14/1985 vp, Hallituksen esitys Eduskunnalle esitutkintaa ja pakkokeinoja rikosasioissa koskevaksi lainsäädännöksi. s. 55.
  16. Fredman, Markku – Kanerva, Janne – Tolvanen, Matti – Viitanen, Marko, Esitutkinta ja pakkokeinot. 6., uudistettu painos. Alma Talent 2020. (Fredman ym. 2020). s. 38.
  17. Rautio, Jaakko – Frände, Dan – Wahlberg, Markus, Todistelu : oikeudenkäymiskaaren 17 luvun kommentaari. 2., uudistettu painos. Edita 2020. s. 38.
  18. Virolainen, Jyrki – Martikainen, Petri, Tuomion perusteleminen. Talentum 2010. s. 97; Rautio, Jaakko – Frände, Dan – Wahlberg, Markus, Todistelu : oikeudenkäymiskaaren 17 luvun kommentaari. 2., uudistettu painos. Edita 2020. s. 8.
  19. Launiala, Mika, Rikoksesta epäillyn vangitsemisen edellytyksistä, vaihtoehdoista ja liitännäisistä. Defensor Legis 1/2021, s. 138–158. s. 144–145.
  20. Frände Dan, Finsk Straffprocessrätt. Edita Publishing Oy 2009. s. 91.; Helenius, Dan – Linna, Tuula, Siviili- ja rikosprosessioikeus. Alma Talent Oy 2021.  s. 325–326.
  21. Ks. näyttövelvollisuutta koskien Lappalainen, Juha – Rautio, Jaakko, V TODISTELU > 3. Näytön arviointi, teoksessa Helenius, Dan, – Hietanen-Kunwald, Petra – Hupli, Tuomas, – Koulu, Risto – Lappalainen, Juha – Lindfors, Heidi – Niemi, Johanna – Rautio, Jaakko – Saranpää, Timo – Turunen, Santtu – Virolainen, Jyrki – Vuorenpää, Mikko, Prosessioikeus. 6., uudistettu painos. Alma Talent 2021.  Kohta > Todistustaakka > Yleistä todistustaakasta.
  22. Fredman, Markku – Kanerva, Janne – Tolvanen, Matti – Viitanen, Marko, Esitutkinta ja pakkokeinot. 6., uudistettu painos. Alma Talent 2020. (Fredman ym. 2020). s. 681.
  23. Niemi, Johanna, VIII ESITUTKINTA JA PAKKOKEINOT luku 2. Pakkokeinot, teoksessa Helenius, Dan, – Hietanen-Kunwald, Petra – Hupli, Tuomas, – Koulu, Risto – Lappalainen, Juha – Lindfors, Heidi – Niemi, Johanna – Rautio, Jaakko – Saranpää, Timo – Turunen, Santtu – Virolainen, Jyrki – Vuorenpää, Mikko, Prosessioikeus. 6., uudistettu painos. Alma Talent 2021.  Kohta > Yleistä > Näyttövaatimusten kohdistaminen ja > Vapauteen kohdistuvat pakkokeinot > Pidättäminen > Pidättämisen edellytykset. 
  24. Oikeusministeriö, Pakkokenolain muutostarpeiden tarkastelu. Työryhmämietintö. Oikeusministeriön julkaisuja, Mietintöjä ja lausuntoja 2022:1.
  25. Fredman, Markku – Kanerva, Janne – Tolvanen, Matti – Viitanen, Marko, Esitutkinta ja pakkokeinot. 6., uudistettu painos. Alma Talent 2020. (Fredman ym. 2020). s. 837.
  26. Tapanila, Antti, Kontradiktorisuus syytetyn oikeutena. Tietosanoma 2019. s. 39 ja 45–46.

[1] Oikeusministeriö 2016, s. 16

[2] Launiala 2021, s. 1.

[3] HE 14/1985 vp, s. 44; HE 186/1988 vp, s. 5. 

[4]  Kotimaisten kielten keskus 2021, kohta Selvitys. 

[5] Wiktionary 2021, kohta Selvitys.

[6] HE 14/1985 vp, s. 55.

[7] Launiala 2021, s. 142.

[8] HE 14/1985 vp, s. 53–55.

[9] EOA 2001, s. 136–137.

[10]  Rautio – Frände – Wahlberg 2020, s. 7.

[11] HE 251/1989 vp, s. 11.

[12] Virolainen 1985, s. 974.

[13] Virolainen 1998, s. 372; Halijoki 2002, s. 30; Savela (toim.) 2007, s. 54; Järmälä 2020, s. 34.

[14] Lappalainen – Rautio 2021, V TODISTELU > 3. Näytön arviointi > Todistustaakka > Yleistä todistustaakasta.

[15] HE 14/1985 vp, s. 55.

[16] Ks. Fredman ym. 2020, s. 776.

[17] Rautio – Frände – Wahlberg 2020, s. 38.

[18] Virolainen – Martikainen 2010, s. 97 ja 304; Rautio – Frände – Wahlberg 2020, s. 8.

[19] Launiala 2021, s. 144–145.

[20] Frände 2009, s. 91; Helenius – Linna 2021, s. 325–326.

[21] Ks. näyttövelvollisuutta koskien Lappalainen – Rautio 2021, V TODISTELU > 3. Näytön arviointi >

Todistustaakka > Yleistä todistustaakasta.

[22] Fredman ym. 2020, s. 681.

[23] Niemi 2021, VIII ESITUTKINTA JA PAKKOKEINOT > 2. Pakkokeinot > Yleistä > Näyttövaatimusten

kohdistaminen ja > Vapauteen kohdistuvat pakkokeinot > Pidättäminen > Pidättämisen edellytykset. 

[24] Oikeusministeriö 2022, s. 27.

[25] Fredman ym. 2020, s. 837.

[26] Tapanila 2019, s. 39 ja 45–46.


Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Scroll to Top