Kirjoittanut asianajaja, prosessioikeuden dosentti Markku Fredman.
Tälle blogikirjoitukselle antoi aiheen EU-tuomioistuimen 25.5.2023 antama ennakkoratkaisu asiassa C-608/21. Siihen palaan kirjoituksen lopulla, mutta ensin hieman taustaa.
Suomessa rikoksesta epäillyn vangitsemisesta päättäminen siirtyi tuomioistuimen toimivaltaan vuonna 1989 voimaan tulleen pakkokeinolain myötä. Aiemmin vangitsemisesta päätti poliisi.
Lainsäätäjä kantoi huolta siitä, että vangitsemisvaatimuksen käsittelystä muodostuisi syyteasian käsittelyä muistuttava oikeudenkäynti. Tämän vuoksi lakiin sisällytettiin säännös siitä, millaista selvitystä vangitsemisasian yhteydessä on lupa ja tarkoitus esittää.
Alun perin säännöksen mukaan vangitsemisasian käsittelyssä tuomioistuimelle on esitettävä selvitys siitä, että vangitsemiseen on edellytykset. Tutkittavana olevasta rikoksesta ei saa esittää tämän sekä vangittavaksi vaaditun vangitsemisvaatimuksen johdosta esittämän lisäksi muuta selvitystä, ellei tuomioistuin katso olevan siihen erityistä syytä.
Vuonna 2014 tapahtuneen uudistuksen myötä säännöstä täsmennettiin siten, että selvitys voi olla pelkästään kirjallista. Säännös kuuluu nykyisin seuraavasti:
Vangitsemisasian käsittelyssä on esitettävä vangitsemisen edellytyksistä selvitys, joka voi perustua pelkästään kirjalliseen aineistoon. Tutkittavana olevasta rikoksesta ei saa esittää tämän sekä vangittavaksi vaaditun vangitsemisvaatimuksen johdosta esittämän lisäksi muuta selvitystä, ellei tuomioistuin katso siihen olevan erityistä syytä.
Jo pakkokeinolain soveltamisen alkutaipaleella vakiintui se, että tutkinnanjohtaja hyvin ylimalkaisesti kertoi tutkinnassa ilmenneen todennäköisiä syitä rikosepäilyn tueksi ja perusteiden kiistämisestä huolimatta käräjäoikeudet säännönmukaisesti päätyivät vangitsemiseen.[1] Pakkokeinolain kokonaisuudistuksen yhteydessä asiaan kiinnitettiin huomiota, ja hallituksen esitykseen HE 222/2010 kirjattiin seuraava maininta:
Tässä yhteydessä on syytä korostaa myös sitä, että vangitsemisvaatimuksen tueksi on esitettävä riittävä selvitys myös vangitsemisen yleisistä edellytyksistä. Tämä tarkoittaa sen selvittämistä, että vangittavaksi vaadittu on todennäköisin syin syyllistynyt vangitsemisvaatimuksen perusteena olevaan rikokseen.
Riittävää ei siis ole, että vangitsemisvaatimuksen vangitsemisvaatimuksen esittäjä virkavastuulla käsityksenään esittää myös näiden yleisten edellytysten olevan olemassa.
Tekemässäni selvityksessä (Defensor Legis 3/2017) Helsingin käräjäoikeuden pakkokeinokäytännöstä lain uudistamisen jälkeen vuonna 2015 ilmeni, että 583 pidätettyä vangittiin vuoden 2015 aikana, 30 henkilöä vangittiin poissaolevana, 12 vangitsemisvaatimusta hylättiin, kolme määrättiin vangitsemisen sijasta matkustuskieltoon ja yhden asian käsittely raukesi. Yhteensä siis tehtiin 613 päätöstä vangitsemisesta vangitsemisasian ensimmäisessä käsittelyssä. Vangitsemisvaatimuksia on ollut tuona vuonna 629, joista siis 97,6 % hyväksyttiin.
Vangitsemisasian käsittely ei ole pelkästään kansallisen sääntelyn varassa. Euroopan ihmisoikeussopimuksen vapautta suojaava 5 artikla edellyttää vangitsemiselta tuomioistuinkäsittelyä. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on suuren jaoston ratkaisemassa asiassa Mooren v. Saksa (2007) todennut, että ihmisoikeussopimuksen 5 artiklan 4 kohdan mukaisen menettelyn tulee niin pitkälle kuin se on meneillään olevan esitutkinnan puitteissa mahdollista täyttää EIS 6 artiklan tarjoamat oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin perustakeet. Menettelyn täytyy olla kontradiktorista, ja osapuolten tulee olla tasa-arvoisessa asemassa. Asianosaisen täytyy saada tietää vastapuolen väitteistä, ja hänellä tulee olla todellinen mahdollisuus lausua niistä. Osapuolten tasa-arvoa ei turvata, jos vangitun asianajaja ei saa tutustua esitutkinta-aineistoon, joka on olennaista vankeuden laillisuuden tehokkaan riitauttamisen kannalta.
Valtaosa EIT:n vangitsemisasioita koskevista ratkaisuista näyttää koskevan Euroopassa yleisesti käytettyä habeas corpus -tyyppistä menettelyä, jossa pidätetty saattaa vapaudenmenetyksensä laillisuuden tuomioistuimen käsittelyyn. Tuomioistuin siis näissä tapauksissa tutkii, onko jo tapahtuneelle pidättämiselle ollut lailliset edellytykset.[2] Sen sijaan Suomessa esitutkintaviranomainen vaatii käräjäoikeudessa päättämänsä vapaudenmenetyksen jatkamista vangitsemisen muodossa. Erosta huolimatta tuomioistuimen menettelylle asetettavat vaatimukset ovat samat. Erosta johtuu myös se, että monessa EIT:n ratkaisussa – kuten monessa saksalaistapauksessa – kysymys on ollut siitä, että esitutkintaviranomainen voi toimittaa vapaudenmenetyksen jatkamisesta päättävälle tuomarille sellaista aineistoa, joka ei tule pidätetyn tietoon. EIT on näissä tapauksissa joutunut arvioimaan sitä, onko tiedon salaamiselle ollut riittäviä perusteita. Suomessa kaikki vangitsemisaisassa esitettävä selvitys tulee kummankin osapuolen tietoon, mikä on johtanut siihen, että Suomessa tyypillinen ongelmatapaus on sellainen, jossa tietoa on rajattu sekä puolustukselta että vangitsemisesta päättävältä tuomioistuimelta.
Uusimpana oikeuslähteenä vangitsemisasioissa esitettävän selvityksen osalta on EU:n tiedonsaantidirektiivi. Tämä EU:n direktiivi oikeudesta tiedonsaantiin rikosoikeudellisessa menettelyssä (2012/13/EU) sisältää yleisen tiedonsaantia turvaavan velvoitteen lisäksi myös erityisesti vangitsemismenettelyä koskevan sääntelyvelvoitteen 7 artiklan 1 kohdassa. Direktiivin myötä oikeus saada tietoa viranomaisella olevista asiakirjoista on laajentunut koskemaan viranomaisen vangitsemisasian yhteydessä vetoaman aineiston lisäksi myös muuta poliisille kertynyttä aineistoa, johon puolustuksen on päästävä tutustumaan, jotta sen avulla voidaan riitauttaa vangitsemisen tai vangittuna pitämisen edellytykset.
Direktiivin 7 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että kun henkilö menettää vapautensa jossain rikosoikeudellisten menettelyjen vaiheessa, pidätetyn henkilön tai hänen avustajansa käyttöön annetaan toimivaltaisten viranomaisten hallussa olevat kyseiseen tapaukseen liittyvät asiakirjat, jotka ovat välttämättömiä vapaudenmenetyksen laillisuuden riitauttamiseksi tehokkaasti kansallisen oikeuden mukaisesti.
Direktiivin 7 artiklan mukaan siis vapaudenmenetystilanteisiin (kohta 1) ei sovellu kohdassa 4 ilmaistu poikkeus mm. sillä perusteella, että tiedon antaminen uhkaa haitata meneillään olevaa tutkintaa. Tähän kiinnitti huomiota Helsingin hovioikeus ratkaisussa HelHO 2015:15: Kysymys oli vangittavaksi vaaditun henkilön puolustajan oikeudesta saada esitutkinnassa kertyneitä tietoja oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin turvaamiseksi.
Hovioikeus selostaa ratkaisussaan Esitutkintalain asianosaisjulkisuutta koskevan 4 luvun15 §:n sisältöä ja kiinnitti huomiota siihen, ettei siinä ole erikseen säädetty vangitsemisasiassa tarvittavista tiedoista.
Direktiivin 7 artiklan 1 kohdan mukaan pidätetyn tai hänen avustajansa käyttöön annetaan toimivaltaisten viranomaisten hallussa olevat tapaukseen liittyvät asiakirjat, jotka ovat välttämättömiä vapaudenmenetyksen laillisuuden riitauttamiseksi. Oikeus tutustua tiettyyn aineistoon voidaan evätä hyvin rajatusti, edellyttäen kuitenkin, ettei tutustumisoikeuden epääminen vaaranna oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin.
ETL 14:5 koskee sanamuotonsa perusteella kaikkia rikoksesta epäiltyjä henkilöitä. Siten esitutkintalain perusteella myös vapautensa menettäneen henkilön oikeutta saada tietoja esitutkinta-aineistosta voidaan rajoittaa. Hovioikeus pani merkille, että direktiivin perusteella tutustumisoikeutta voidaan rajoittaa vapaudenmenetystilanteessa vain poikkeuksellisesti. Hovioikeus katsoi, että EU-oikeuden tulkintavaikutuksen perusteella direktiivin sanamuoto on otettava huomioon esitutkintalain säännöstä tulkittaessa. Hovioikeus katsoi perustelluksi tulkita ETL 4:15:een perustuvaa tiedonsaantioikeutta siten, että pykälän 4 momentin viittaus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin otetaan vapautensa menettäneen henkilön kohdalla erityisen painavana seikkana huomioon siten, että oikeutta esitutkinta-aineistoon tutustumiseen ei ole mahdollista direktiivissä tarkoitettujen välttämättömien asiakirjojen osalta rajoittaa.
Sama aihe oli esillä myös ratkaisussa HelHO 2020:15, jossa puolustus vaati saada ennen vangitsemisasian käsittelyä nähtäväkseen ne vangitsemisvaatimuksessa viitatut kanssaepäiltyjen kuulustelukertomukset, joista kerrotaan ilmenevän todennäköiset syyt pidätetyn vangitsemiselle.
Hovioikeus totesi, että koska A oli vaatinut vangitsemiseensa liittyen esitutkintaviranomaiselta kanssaepäiltyjen kuulustelukertomuksia, mihin vaatimukseen ei ollut suostuttu, vangitsemisen edellytyksiä koskevassa harkinnassa oli osaltaan otettava huomioon, mihin aineistoon vangittavaksi vaaditun tiedonsaantioikeus vangitsemismenettelyssä ulottuu. Tuomioistuimen on tapauskohtaisesti arvioitava, millaista selvitystä voidaan pitää riittävänä sen arvioimiseksi, onko vangittavaksi vaadittua syytä epäillä tai todennäköisiä syitä epäillä vangitsemisen perusteena olevasta rikoksesta. Vangittavaksi vaadittavan puolustautumismahdollisuuksien kannalta voi kuitenkin olla ongelmallista, mikäli vangitseminen perustuu yksin esitutkintaviranomaisen laatimassa vangitsemisvaatimuksessa esitettyihin seikkoihin ilman muuta selvitystä.
Hovioikeus katsoi, että vangitsemiskäsittelyssä ei ollut esitetty todennäköisten syiden tueksi sellaisia konkreettisia ja riittävällä tavalla yksilöityjä seikkoja, joiden olemassaolon A olisi voinut tehokkaasti riitauttaa tai joiden osalta A:n voitaisiin edellyttää antavan jonkinlaisen selityksen.
Edellä mainituissa Helsingin hovioikeuden ratkaisemissa tapauksissa ei pyydetty EU-tuomioistuimelta ennakkoratkaisua tiedonsaantidirektiivin asettamista vaatimuksista. Sen sijaan bulgarialaisen XN:n tapauksessa näin tehtiin ja EU-tuomioistuin antoi tämän kirjoituksen alussa mainitun ennakkoratkaisunsa 25.5.2023.
Pidätetyksi joutunut XN on ilmoittanut osallistuneensa mielenosoituksiin ja ajautuneensa tilanteen kiristyessä väkijoukossa poliisien muodostaman ketjun suuntaan, minkä jälkeen sisäministeriön viranomaiset ottivat hänet kiinni ja kohdistivat häneen laitonta fyysistä väkivaltaa. Hän on kiistänyt häirinneensä yleistä järjestystä.
Poliisiviranomaisten laatimissa selostuksissa (mutta ei pidätyspäätöksessä) todettiin, että XN oli osallistunut Sofian kaupungin alueella järjestettyyn mielenosoitukseen ja yrittänyt Bulgarian parlamentin edustalla murtautua poliisiketjun läpi lyömällä ja potkimalla poliisien suojakilpiä ja esittänyt heistä pilkallisia huomautuksia, minkä vuoksi hänet oli jouduttu pidättämään.
Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen ensimmäinen kysymys koski sitä, onko direktiivin 2012/13 6 artiklan 2 kohtaa ja 8 artiklan 1 kohtaa tulkittava siten, että ne ovat esteenä sellaisen kansallisen lainsäädännön soveltamiselle, jonka mukaan rikoksesta epäiltyjen tai syytettyjen henkilöiden pidättämisen perusteista, mukaan lukien tiedot rikosoikeudellisesti rangaistavasta teosta, josta heitä epäillään tai syytetään, voidaan tehdä selkoa muissa asiakirjoissa kuin pidättämismääräyksessä ja antaa nämä asiakirjat heille vasta, jos he riitauttavat tuomioistuimessa pidättämisen lainmukaisuuden.
Tähän kysymykseen EU-tuomioistuin vastasi siten, että direktiivin 2012/13 6 artiklan 2 kohta ei se ole esteenä sellaisen kansallisen lainsäädännön soveltamiselle, jonka mukaan rikoksesta epäiltyjen tai syytettyjen henkilöiden pidättämisen perusteista, mukaan lukien tiedot rikosoikeudellisesti rangaistavasta teosta, josta heitä epäillään tai syytetään, voidaan tehdä selkoa muissa asiakirjoissa kuin pidättämismääräyksessä. Säännös on kuitenkin esteenä sille, että nämä tiedot ilmoitetaan näille henkilöille vain sellaisen mahdollisen oikeussuojakeinon yhteydessä, jolla pidättämisen laillisuus riitautetaan tuomioistuimessa, eikä hetkellä, jolloin vapaudenmenetys tapahtuu tai pian tämän alkamisen jälkeen.
Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen toinen kysymys koski sitä, onko direktiivin 2012/13 6 artiklan 2 kohtaa tulkittava siten, että siinä edellytetään, että rikoksesta epäillyille tai syytetyille ilmoitetuista pidättämisen perusteista on käytävä ilmi rikoksen tekoaikaa, ‑paikkaa ja ‑tapaa, näiden henkilöiden konkreettista osallistumista siihen sekä tästä seuraavaa teon oikeudellista luokittelua koskevat tiedot.
Tähän kysymykseen EU-tuomioistuin vastasi siten, että direktiivin 2012/13 6 artiklan 2 edellyttää, että rikoksesta epäiltyjen tai syytettyjen pidättämisen perusteissa on mainittu kaikki sellaiset tiedot, joita he tarvitsevat riitauttaakseen tehokkaasti pidättämisensä laillisuuden. Näissä tiedoissa – kun samalla otetaan huomioon rikosoikeudellisen menettelyn vaihe, jottei meneillään olevan tutkinnan etenemistä haitata – on oltava kuvaus toimivaltaisten viranomaisten tiedossa olevista merkityksellisistä tosiseikoista, joihin kuuluvat väitetyn rikoksen tiedossa olevat tekoaika ja ‑paikka, se, millä tavoin kyseiset henkilöt ovat olleet osallisina siihen, sekä teosta toistaiseksi omaksuttu oikeudellinen luokittelu.
Ratkaisu ei koske suoranaisesti direktiivin 7 artiklaa eli asianosaiselle itselleen saatavilla oltavia tietoja. Ratkaisu pikemminkin kuvastaa sitä, mitä tietoja vähintäänkin tulee ilmaista vapaudenmenetyksen jatkamisesta päättävälle tuomioistuimelle, jotta vangitsemisasiaa voidaan käsitellä. Ennakkoratkaisusta voidaan kuitenkin päätellä, että jo pidättämispäätökseen tulee sisällyttää sangen pitkälle menevä kuvaus tavasta, jolla pidätetyn epäillään syyllistyneen rikokseen. Etenkin huumausainejuttuihin ratkaisu nähdäkseni antaa ohjeistusta myös suomalaiseen käytäntöön. Juuri huumejutuissa vangitsemisvaatimukset Suomessa ovat olleet ylimalkaisia, kuvaten epäiltyä usein vain jäsenenä huumeita maahantuovassa organisaatiossa.
Tulee siis huomioida, että pidätyspäätökseen (suomalaisittain siis ehkä vangitsemisvaatimukseen) kirjattavien tietojen tulee olla melko yksilöiviä siten, että ne mahdollistavat sen arvioimisen onko vapaudenmenetyksen laillisuutta aihetta kyseenalaistaa. Jos riitauttamiseen eli vangitsemisvaatimuksen kiistämiseen päädytään, tulee olennaiseksi direktiivin 7 artikla, jossa säädetään niistä muista tiedoista, jotka tulee olla puolustuksen käytössä vangitsemisasian käsittelyyn mennessä.
Direktiivin 7 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on siis varmistettava, että pidätetyn henkilön tai hänen avustajansa käyttöön annetaan esitutkintaviranomaisen hallussa olevat tapaukseen liittyvät asiakirjat, jotka ovat välttämättömiä vapaudenmenetyksen laillisuuden riitauttamiseksi tehokkaasti. Tämä voi siis tarkoittaa esimerkiksi kuulustelukertomuksia tai telekuuntelussa saatujen tietojen ilmaisemista.
Kuten edellä on jo todettu, vapaudenmenetystilanteisiin ei sovellu direktiivin kohdassa 4 ilmaistu poikkeus tiedonsaantioikeuteen sillä perusteella, että tiedon antaminen uhkaa haitata meneillään olevaa tutkintaa. Vangitsemisvaatimuksen esittämisellä on siis ”hintansa”: tutkinnanjohtaja joutuu paljastamaan puolustukselle sellaisia tietoja, joihin puolustuksella ei olisi muuten pääsyä esitutkinnan tuossa vaiheessa.
[1] Olen artikkelissani Asianosaisjulkisuus esitutkinnassa ja vangitsemisesta päätettäessä (Helsingin hovioikeuden laatuhanke 2012) viitannut s. 35-36 kahteen hovioikeuden kanteluratkaisuun, joissa nimenomaisesti todettiin, ettei ollut syytä epäillä tutkinnanjohtajan antamien tietojen paikkansapitävyyttä. Kantelu saattoi siis nähtävästi tuolloin menestyä vain jos vangittu pystyi osoittamaan, ettei tutkinnanjohtajan ilmoitus todennäköisistä syistä pitänyt paikkansa.
[2] Tämä ilmenee myös EIS 5 artiklan 4-kohdan sanamuodossa: ”Jokaisella, jolta on riistetty hänen vapautensa pidättämällä tai muuten, on oikeus vaatia tuomioistuimessa, että hänen vapaudenriistonsa laillisuus tutkitaan viipymättä ja että hänet vapautetaan, mikäli toimenpide ei ole laillinen.” Tämän myötä myös EU:n tulkkausdirektiivissä on lähdetty siitä, että pidättämispäätös perusteluineen on keskeinen asiakirja, joka tulee kääntää vapautensa menettäneelle. Suomalaisittain pidättämispäätös ei ole merkittävä asiakirja – vastaava merkitys on vangitsemisvaatimuksella.