Kirjoittanut väitöskirjatutkija, OTM Veli-Matti Tikkanen, Lapin yliopiston oikeustieteiden tiedekunta.

Korkeimman oikeuden uuden ennakkotapauksen julkaiseminen tapahtuu usein ilman sen suurempia fanfaareja; tällöinkin tosin ratkaisuun saattaa puuttua eräs terävällä kynällään varustettu lainkäytön emeritusprofessori. Joskus korkeimman oikeuden – tai tässä esimerkissä korkeimman hallinto-oikeuden – ratkaisu päätyy puolestaan etusivun uutisiin. Näin oli esimerkiksi tapauksessa KHO 2023:116, jossa korkein hallinto-oikeus linjasi vuosikirjaratkaisullaan (joista käytetään 1.4.2024 alkaen nimitystä ennakkopäätös[1]) työntekijän oikeudenkäyntikulujen kattamisen veronalaisuudesta tuloverotuksessa. Toisinaan korkeimman oikeuden ratkaisut saavat juristit keskustelemaan innokkaasti, eteenkin viestipalvelu X:ssä. Eräs juuri tällainen tapaus oli korkeimman oikeuden ratkaisu KKO 2024:25, joka käsitteli törkeää sisäpiirintiedon väärinkäyttöä. Viestipalvelu X:ssä käydyssä keskustelussa huomiota kiinnitettiin erityisesti siihen, että korkein oikeus oli tuominnut rikoshyötyä menetettäväksi 36 929 euroa, siinä missä syyttäjä oli vaatinut menetettäväksi ainoastaan 16 500 euroa. Korkein oikeus näin ollen vahvisti jo aikaisemmin ratkaisuissaan KKO 2020:101 ja 2016:85 tekemänsä linjauksen siitä, ettei tuomioistuin ole sidottu rikoshyödyn määrän arvioinnissa syyttäjän esittämän vaatimuksen enimmäismäärään.

Tämän kirjoituksen tarkoituksena on pohtia tarkemmin korkeimman oikeuden soveltamiskäytäntöä erityisesti ratkaisun KKO 2024:25 valossa siitä, millä perustein tuomioistuin ratkaisussaan sidottu noudattamaan syyttäjän vaatimuksessa esittämää rikoshyödyn enimmäismäärää.

Menettämisseuraamus, ts. konfiskaatio on rikosoikeudellinen seuraamus, jonka tarkoituksena on estää rikoksen taloudellinen kannattavuus tuomitsemalla rikoksesta syntynyt hyöty menetettäväksi valtiolle.[2] Konfiskaatio ei ole rangaistus. Sen sijaan konfiskaatiota on kuvattu rikoslain (39/1989, RL) esitöissä turvaamistoimeksi.[3] Konfiskaation kategorisointi turvaamistoimeksi ei ole täysin ongelmaton.[4] Konfiskaatiolla on kuitenkin sellaisia turvaamistoimen kaltaisia ominaisuuksia, joiden vuoksi sitä voitaisiin kutsua jonkinlaiseksi sui generis -turvaamistoimeksi (tai vielä humoristisemmin vesinokkaeläin-turvaamistoimeksi).[5] Rikoshyödyllä tarkoitetaan mitä tahansa omaisuutta, jolla on taloudellista arvoa ja jonka voidaan katsoa syntyneen tekijälle tai muulle rikoksen johdosta (esim. huumausaineen myynnistä saatu raha tai varastettu polkupyörä). Rikoshyödyssä voi olla kysymys myös rikoksen johdosta syntyneestä taloudellisesta säästöstä (esim. säästyneet jätteiden käsittelykustannukset ympäristörikoksissa).[6]

Tarkasteltavassa tapauksessa KKO 2024:25 oli kysymys sisäpiirintietoa väärinkäyttämällä saadun taloudellisen hyödyn arvioimisesta, eli ts. siitä, paljonko vastaaja oli hyötynyt hankkiessaan johtamansa yhtiön julkisen kaupankäynnin kohteena olleita osakkeita tietoisena kyseistä arvopaperia koskevasta julkistamattomasta sisäpiirintiedosta. Itse olisin taipuvainen kannattamaan oikeuskirjallisuudessa esitettyä laskutapaa, jonka mukaan rikoshyötyä on ainoastaan se hinnanousu, joka johtuu välittömästi väärinkäytön kohteena olleen sisäpiirintiedon julkistamisesta. Sisäpiirintietoa koskevissa arvopaperimarkkinarikoksissa rikoshyöty lasketaan tällöin yksinkertaisimmillaan vertailemalla sisäpiirintiedon julkistamisen vaikutusta kyseisen rahoitusvälineen hintaan.[7] Näin toimittiin myös tarkasteltavaa asiaa koskevassa Helsingin käräjäoikeuden antamassa tuomiossa 2.12.2019 nro 19/152998, jossa käräjäoikeus oli laskenut rikoshyödyn määrän vertaamalla sisäpiirintiedon julkistamispäivän päätöskurssia 5.12.2014 edellispäivän päätöskurssiin 4.12.2014. Hovioikeus antoi asiassa vapauttavan tuomion ja hylkäsi vaatimuksen rikoshyödyn menettämisestä. Korkeimmassa oikeudessa syyttäjä vaati rikoshyötynä tuomittavaksi käräjäoikeuden tuomitsemaa määrää 16 500 euroa, vaikka syyttäjä oli vaatinut käräjäoikeudessa alun perin rikoshyötynä 201 928,79 euroa, perustuen osakkeiden hankintahinnan ja osakkeen 30.12.2014 päätöskurssin väliseen erotukseen.[8] Korkein oikeus ylitti ratkaisussaan syyttäjän vaatimuksen konfiskoida rikoksella saavutettu hyöty muuttamalla laskentaperusteita. Siinä missä käräjäoikeus laski rikoshyödyn sisäpiirintiedon julkistamispäivän ja sitä edeltävän kaupankäyntipäivän päätöskurssien erotuksella, laski korkein oikeus rikoshyödyn osakkeiden hankintahinnan ja sisäpiirintiedon julkistamispäivän välisen erotuksen perusteella. Mitä tuohon laskutoimitukseen tulee, niin mielestäni korkeimman oikeuden ratkaisu on siten väärä, että osakkeiden hankintapäivämäärän ja julkistamisen välissä tapahtuva osakkeiden hinnannousu ei ole millään tapaa ole syy-yhteydessä rikokseen eikä siten ole rikoshyötyä.[9]

Prosessioikeudellisesti tarkasteltavan kysymyksen ydin muodostuu siitä, mitkä ovat konfiskaation vaatimista ja tuomitsemista koskevat säännöt rikosoikeudenkäynnissä. Muissa seuraamuslajeissa kysymys on selvä: lain oikeudenkäynnistä rikosasioissa (689/1997, ROL) 11:3 säädetyn syytesidonnaisuuden mukaan tuomioistuin saa tuomita vastaajan ainoastaan sellaisesta teosta, josta rangaistusta on vaadittu.[10] Vahingonkorvausta vaadittaessa puolestaan sovelletaan oikeudenkäymiskaaren (4/1734, OK) 24:3 säädettyä vaatimistaakkaa, jonka mukaan tuomioistuin ei voi tuomita muuta tai enempää kuin mitä asianosainen on vaatinut.[11] Vastaavasti samaan asiaan ei ole otettu yksiselitteisesti kantaa konfiskaation osalta ROL:ssa tai OK:ssa.

Konfiskaaatiota koskeva vaatimus käsitellään RL 10:9.1 mukaisesti pääsäännön mukaan rikoshyötyä koskevan rikoksen käsittelyn yhteydessä tai poikkeuksellisesti omana asianaan. RL 10:9.3 mukaan konfiskaatio määrätään syyttäjän vaatimuksesta ja menettämisseuraamusta koskeva vaatimus on ilmoitettava ROL 5:3.1 mukaan haastehakemuksessa.[12] Konfiskaation vaatiminen on pakollista ja tästä voidaan poiketa ainoastaan ROL 1:8b:ssä säädettyjen edellytysten mukaisesti (mm. rikoshyödyn vähäinen määrä tai selvittämisen vaikeus suhteessa asian laatuun nähden). Edelleen, RL 10:9.4 mukaan kantajan (siis syyttäjän) on  vedottava niihin seikkoihin, joihin hänen vaatimuksensa perustuu sekä näytettävä ne toteen (pl. RL 10:3 laajennettu menettämisseuraamus, jossa sovelletaan käännettyä todistustaakka). Lain esitöissä on todettu, että syyttäjän konfiskaatiota koskeva vaatimus on esitettävä mahdollisimman aikaisessa vaiheessa ja mahdollisimman tarkasti.[13] Mielestäni RL:n pelkkä sanamuodon mukainen tulkinta näyttäisi puoltavan kantaa, jonka mukaan konfiskaation vaatiminen ja tuomitseminen muistuttaisivat enemmän vahingonkorvausta sitä myöten vaatimistaakan noudattamista.[14]

Asiaa on kuitenkin ratkaisevalla tavalla selvennetty RL 10 luvun kokonaisuudistuksen esitöissä. Hallituksen esityksen mukaan: “Syyttäjän tai asianomistajan menettämis- vaatimus ei sitoisi tuomioistuiota niin, että sen ylittäminen olisi ehdottomasti kiellettyä. Konfiskaatio on rikosoikeudellinen seuraamus, joka on jätettävä viime kädessä tuo- mioistuimen harkintaan. Siksi esityksessä ei ole katsottu, että syyttäjä voisi vaatimuksel- laan määrätä konfiskaatiosta tuomioistuiota sitovasti”.[15] Korkein oikeus on vedonnut aikaisemmissa ratkaisuissaan tähän nimenomaiseen lain esitöiden lausumaan: esim. ratkaisussa KKO 2016:85 kohta 27, johon korkein oikeus on viitannut uudelleen ratkaisussa KKO 2020:101 kohdassa 80 ja edelleen näihin molempiin ratkaisun KKO 2024:25 kohdassa 69.[16] Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännön ja lain esitöiden valossa vaikuttaisi siltä, että konfiskaation tuomitsemista koskevat säännöt määräytyisivät rikosoikeudellisena seuraamuksena ennemminkin syytesidonnaisuuden kaltaisesti. Käytännössä tämä tarkoittaisi, että syyttäjän “vaatimistaakan” täyttäisi rikosoikeudenkäynnissä jo pelkkä määrättyyn teonkuvaukseen perustuva  konfiskaation vaatiminen, jonka perusteella tuomioistuin määräisi menetettäväksi tuomittavan rahamäärän tai esineen. Syyttäjän olisi lisäksi esitettävä vaatimukselleen perusteet tuomitsemiskynnyksen ylittäen. Tässä tuomioistuin ei olisi kuitenkaan lain esitöiden perusteella sidottu syyttäjän näkemykseen rikoshyödyn määräytymisestä, vaan voisi tuomita menettämisseuraamuksen myös muuhun laskutapaan perustuen – ollessa kuitenkin samanaikaisesti sidottu rikosprosessiin pääkäsittelysidonnaisuuteen, jonka mukaan tuomiossa saadaan ottaa huomioon vain se oikeudenkäyntiaineisto, joka on esitetty pääkäsittelyssä.[17] Tuomoistuimen on siis kyettävä tekemään syyttäjän vaatimuksesta poikkava tai sen ylittävä ratkaisu syyttäjän esittämään näyttöön perustuen.  Prosessuaalisesti merkittävää on se, että lain esitöiden mukaan vastaajalle on varattava tilaisuus tulla kuulluksi, jos menettämisseuraamus aiotaan tuomita vaadittua ankarampana[18].

Konfiskaatiota koskevan  vaatimistaakan puuttuminen esityölausuman perusteella ei ole oikeudellisena ratkaisuna täysin aukoton. Sellaisenaan se ei ole myöskään optimaalinen, jos huomioon otetaan erityisesti vastaajan oikeusturvaa koskevat argumentit. Oikeudellisesti kiistatonta asiassa on se, että tuomioistuimella on oikeus arvioida tarvittaessa rikoshyödyn määrää kuten RL 10:2.2 säädetään. Käytännön syistä monimutkaisissa talousrikoskokonaisuuksissa hyödyn arvioiminen on suorastaan pakollista.[19] Näin on esimerkiksi sisäpiirintiedon väärinkäyttämistä koskevissa asioissa. Rikoshyödyn absoluuttisesti oikean määrän laskeminen kurssimuutosten perusteella on käytännössä mahdotonta ilman hyödyn jonkin asteista arvioimista, koska on mahdotonta osoittaa, minkä syiden vuoksi arvopaperin kurssin on reagoinut minkäkin verran arvioitavana kaupankäyntipäivänä. Selvää on, että tuomioistuin ei ole sidottu syyttäjän arvioon hyödystä. Tällöin voisi olla tietysti samanaikainen mahdollisuus siitä, että tuomioistuin arvioi hyödyn syntymisperusteita tavalla, joka johtaa rikoshyödyn olevan enemmän kuin syyttäjä on vaatimuksessaan esittänyt. Näin ollen RL 10:2.2 säädetty mahdollisuus rikoshyödyn arvioimisesta  voisi antaa tukea vaatimistaakan puuttumiselle. Jaakko Rautio on väitöskirjassaan kuitenkin katsonut, että tuomioistuimen mahdollisuudella arvioida hyötyä ei tarkoiteta poistettavan syyttäjän vaatimistaakkaa konfiskaatiolta, vaan kyseessä olisi ennemminkin helpotetusta todistustaakasta. Tämän vuoksi myöskin lain esitöiden lausuma vaatimuksen sitomattomuudesta olisi pätemätön ja vaatimistaakkaa tulisi soveltaa.[20] Ylipäätään Rautio katsoo, että vaatimistaakkaa tulisi soveltaa vahingonkorvauksen tavoin ja liian alhaiseen vaatimukseen tulisi reagoida lähinnä tuomioistuimen materiaalisen prosessinjohdon keinoin.[21]

Laajemmassa perspektiivissä katsoen, nykyinen ratkaisukäytäntö perustuu suurimmilta osin lain esitöissä annettuun lausumaan, joka on yli 20 vuotta vanha. Lain esitöiden asema oikeuslähteenä voi heikentyä esim. ihmisoikeuksia koskevan tulkintakäytännön muutosten myötä, jolloin aikaisemmin sallittu esityölausuma muuttuu pätemättömäksi.[22] Oikeuslähdeopillisesti vahvempi laki ei anna eksplitiivistä tukea vaatimistaakan puuttumiselle tai olemassaololle. Sen sijaan kuten Jaakko Rautio on jo vuonna 2006 väitöskirjassaan esittänyt, vaatimistaakan puuttuminen voisi olla potentiaalisesti ristiriidassa Euroopan ihmisoikeussopimuksen (63/1999, EIS) oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevan 6 artiklan kanssa, koskien erityiesti vastaajan oikeutta puolustautua ja valmistella puolustusta.[23] Vastaajan oikeusturvan kannalta olisi katsottava, että tuomioistuimen tulisi vähintään lain esitöissä esitetyllä tavalla varata vastaajalle tilaisuus tulla kuulluksi, jos tuomioistuin on aikeissa tuomita menettämisseuraamuksen syyttäjän vaatimusta suurempana. Tällöin tulisi varmistua siitä, että vastaajalla on ollut tarvittava mahdollisuus lausua muusta kuin syyttäjän ehdottamasta laskentatavasta, ja että vastaajalla on ollut tarvittava aika puolustuksen valmisteluun. Ratkaisussa KKO 2024:25 korkein oikeus on huomauttanut asiasta suullisessa käsittelyssä ja todennut ettei tuomioistuin ole sidottu syyttäjän vaatimaan laskentatapaan.[24] Olisin taipuvainen ajattelemaan, että vastaajan oikeuksien toteutumisen kannalta olisi tärkeää, että puolustus voisi ottaa kantaa siihen nimenomaiseen tapaan, jolla hyötyä ollaan laskemassa ja mahdollisuuksien mukaan niin, että puolustuksella olisi tarvittava aika valmistautua vastustamaan kyseistä laskentapaa.

Jaakko Rautio on väitöskirjassaan lisäksi oivallisesti tunnistanut, että vastaajan oikeusturvan kannalta potentiaalisesti ongelmallinen tilanne voi muodostua, jos vastaaja tuomitaan poissaolevana. Vastaaja voidaan tuomita tällöin enintään 10 000 euron menettämisseuraamukseen. Vastaaja ottaa tällöin huomattavan riskin ollessaan osallistumatta oikeudenkäyntiin, koska tälle voidaan tuomita vaatimuksen ylittävä, mutta enintään 10 000 euron menettämisseuraamus.[25] Kenties vielä ongelmallisempaa on se, kuten Rautio houmauttaa, että konfiskaatio voidaan tuomita rajoituksetta kirjallisessa menettelyssä.[26]

Ylipäätään samaa logiikkaa noudattaen voitaisiin katsoa vastaajan oikeusturvan kannalta olevan suotavaa, että vastaajalla olisi oikeudenkäyntiin valmistautuessaan tiedossaan oikeudenkäynnin potentiaaliset seuraamukset niin, että tämä voisi osoittaa puolustuksen järjestämiseksi tarvittavat resurssit.

Summa summarum korkein oikeus on ratkaisukäytännössään noudattanut johdonmukaisesti RL esitöistä johdettua sääntöä, jonka mukaan menettämisseuraamusta ts. konfiskaatiota ei koske vahingonkorvausta vastaava vaatimistaakka. Korkeimman oikeuden kanta ei ole ristiriidassa lain kanssa ja saa tukea lain esitöistä, joskin syyttäjän vatimuksen ylittäminen saattaa asettaa vastaajan oikeusturvan vaaraan, mikäli vastaajalle ei anneta tarvittavaa mahdollisuutta lausua asiasta ja valmistella puolustustaan. Pystymetsästä näin ei pitäisi mennä ainakaan tuomitsemaan, se on selvää.

Asiaan voisi olla syytä ottaa kantaa lainsäätäjän puolesta, kun RL 10 lukua ollaan seuraavan kerran avaamassa. Voi nimittäin olla että vastaajan oikeusturva olisi vaatimistaakkaa vailla.

---

[1]https://www.kho.fi/fi/index/ajankohtaista/tiedotteet/2024/khokutsuujatkossaoikeuskaytantoaohjaaviapaatoksiaanennakkopaatoksiksi.html

[2] HE 80/2000 vp, s. 4.

[3] HE 80/2000 vp, s. 4 ja 15 sekä HE 4/2016 vp, s. 3.

[4] Tältä osin on syytä kiittää erityisesti OTT Heli Korkka-Knutsia sekä OTT Kai Kotirantaa asiaa koskevasta keskustelusta, jonka myötä voin todeta päivittäneeni kantaani menettämisseuraamuksen kategorisoinnista rikosoikeudellisena seuraamuksena. Konfiskaatio ei siis ole perinteisessä mielessä turvaamistoimi.

[5] Ks. kuitenkin esim. Jaakko Rautio, Menettämisseuraamuksen yleiset opit – Onko niitä? Teoksessa Raimo Lahti – Pekka Koponen (toim.), Talousrikokset. 2. tarkistettu painos, Suomalainen Lakimiesyhdistys 2007, s. 29–52, s. 32 ja 34, joka korostaa joidenkin konfiskaatiolajien olevan enemmän turvaamitoimen kaltaisia.

[6] HE 80/2000 vp, s. 21; Ks. tarkemmin menettämisseuraamuksen kohdistamisesta Veli-Matti Tikkanen – Eelis Paukku: Taloustieteellinen näkökulma rikoshyödyn menettämisen kohdistumiseen. Defensor Legis 4/2023, s. 449–470 sekä HE 80/2000 vp, s. 21–22.

[7] Heli Korkka, Liiketoimintarikoksen tuottaman hyödyn mittaaminen. Suomalainen Lakimiesyhdistys 2015, s. 223–277.

[8] KKO 2024:25 kohta 67.

[9] Vastaavasti Korkka 2015, s. 250-251.

[10] Syytesidonnaisuudesta ks. esim. Mikko Vuorenpää ym., Prosessioikeus. Alma Talent 2021, s. 550–551 sekä 552.

[11] Vaatimistaakasta ks. Esim. Prosessioikeus 2021, s. 196.

[12] Jaakko Rautio, Hyötykonfiskaatiokanne. WSOY Pro 2006, s. 136, joka huomauttaa lisäksi erillisestä asianomistajan kirjelmää koskevasta ROL 7:2:sta.

[13] HE 80/2000 vp, s. 33.

[14] Vastaavasti Jaakko Rautio on argumentoinut väitöskirjassaan, että erit. arvokonfiskaatio olisi rinnastettava ennemminkin vahingonkorvaukseen kuin rikosoikeudelliseen seuraamukseen (Rautio 2006, s. 139). Myöhemmin Rautio on katsonut edelleen, että menettämisseuraamus on luonteeltaan vahingonkorvauksen kaltainen (Rautio 2007, s. 33) – mikä on loogista, koska menettämisseuraamuksella on suhde vahingonkorvauksen tuomitsemiseen RL 10:2.6:n perusteella, jonka mukaan menettämisseuraamusta ei tuomita siltä osin, kun hyötyä on palautettu tai tuomittu vahingonkorvauksena.

[15] HE 80/2000 vp, s. 34.

[16] Oikeuskirjallisuudessa esitöihin vedoten samalla kannalla Pekka Viljanen, Rikoslain uuden 10 luvun mukaisesta hyödyn menettämisestä ja laajennetusta hyödyn menettämisestä. Defensor Legis 1/2002, s. 3–20, s. 6.

[17] Rautio 2006, s. 138; Pääkäsittelysidonnaisuudesta ks. Esim. Prosessioikeus 2021, s. 196.

[18] HE 80/2000 vp, s. 34.

[19] Rautio 2006, s. 138.

[20] Rautio 2006, s. 138.

[21] Rautio 2006, s. 140.

[22] Oikeuslähdeopista erit. rikosoikeuden kontekstissa ja esitöiden aseman heikkenemisestä oikeuslähteenä Jussi Tapani – Matti Tolvanen – Tatu Hyttinen, Rikosoikeuden yleinen osa – Vastuuoppi. Alma Talent 2019, s. 154.

[23] Rautio 2006, s. 139.

[24] KKO 2024:25 kohta 69.

[25] Rautio 2006, s. 139.

[26] Rautio 2006, s. 139–140 ja siinä viitattuna HE 271/2004 s. 42 ja 47.