Kirjoittanut professori Minna Kimpimäki

Ukrainan sota ja sen julmuudet ovat herättäneet keskustelun siitä, voidaanko julmuuksiin syyllistyneet saattaa vastuuseen sodan aikana tehdyistä rikoksista ja siitä, missä instanssissa tällainen vastuuseen saattaminen tulisi ja voitaisiin toteuttaa. Vastaus näihin kysymyksiin riippuu siitä, tarkastellaanko asiaa oikeudellisesta vai käytännöllisestä näkökulmasta. Vastaus riippuu myös aikajänteestä. Selvää on, etteivät kansainvälinen rikosoikeus ja rikosoikeudellinen vastuu ole tehokas tapa puuttua tai vaikuttaa meneillään olevaan konfliktiin.

Rikokset

Julkisuudessa esillä olleiden tietojen perusteella näyttää siltä, että Ukrainan sodassa on syytä epäillä tapahtuneen ainakin sotarikoksia ja rikoksia ihmisyyttä vastaan. Sotarikoksina voisivat tulla tuomittavaksi esimerkiksi sotilaallisten hyökkäysten kohdistaminen siviilikohteisiin, siviilien ja sotavankien surmaaminen ja epäinhimillinen kohtelu sekä siviiliomaisuuteen kohdistuva ryöstely. Sellaiset siviiliväestöön kohdistetut laajamittaisesti tai systemaattisesti toteutetut toimet kuten esimerkiksi tappaminen ja kiduttaminen sekä raiskaus ja muu seksuaalinen väkivalta voisivat puolestaan tulla tuomittavaksi rikoksina ihmisyyttä vastaan. Vastuuseen näistä rikoksista voidaan asettaa paitsi tekojen välittömät toteuttajat myös esimiesasemassa olleet henkilöt. Esimiesten vastuu voi perustua joko henkilökohtaiseen osallisuusvastuuseen tai esimiesvastuuseen, jonka perustana on se, ettei esimies ole ryhtynyt kaikkiin käytettävissään oleviin tarpeellisiin ja kohtuullisiin toimenpiteisiin rikosten ehkäisemiseksi, niiden täyttymisen estämiseksi tai saattaakseen rikokset toimivaltaisten viranomaisten käsiteltäväksi.

Nämä rikokset – sotarikokset ja rikokset ihmisyyttä vastaan – ovat kansainvälisen rikosoikeuden ydinrikoksia (core crimes), jotka ovat rangaistavia suoraan kansainvälisen tapaoikeuden nojalla ja joista voidaan tuomita toimivaltaisissa kansainvälisissä rikostuomioistuimissa riippumatta siitä, olivatko teot tekohetkellä rangaistavia tekopaikan valtiossa tai tekijän kotivaltiossa. Kansallisissa tuomioistuimissa tulee näiden rikosten kohdalla rikosoikeudellisen toimivallan perusteena sovellettavaksi universaalitoimivalta. Universaalitoimivalta mahdollistaa valtion alueen ulkopuolella tehdyn rikoksen käsittelyn valtion tuomioistuimissa riippumatta rikoksen tekopaikasta, tekijän ja uhrin kansalaisuudesta sekä siitä, oliko kyseinen teko kriminalisoitu sen tekopaikassa.

Oikeudenkäynnit kansainvälisissä tuomioistuimissa

Useat Kansainvälisen rikostuomioistuimen (ICC) jäsenvaltiot ovat saattaneet Ukrainan tilanteen tuomioistuimen tutkittavaksi ja tuomioistuimen syyttäjä on avannut tutkinnan asiassa. Tuomioistuimen toimivallan perustana on Ukrainan selitys, jolla se on hyväksynyt Kansainvälisen rikostuomioistuimen oikeuden käsitellä sen alueella tapahtuneita rikoksia. Ukrainan eli tekopaikan valtion yhteistyö helpottaa rikosten tutkintaa, mutta keskeinen haaste toimivallan käytön kannalta tulee olemaan, onnistuuko tuomioistuin aikanaan saamaan syytteeseen asettamansa henkilöt oikeuden eteen. Tuomioistuimen perussäännön, Rooman perussäännön, sopimusvaltioilla on velvollisuus toimia yhteistyössä Kansainvälisen rikostuomioistuimen kanssa, mutta muilla kuin sopimuksen osapuolivaltioilla, esimerkiksi Venäjällä, tällaista velvollisuutta ei ole.

Vaikka Kansainvälinen rikostuomioistuin onnistuisi toteuttamaan toimivaltaansa asiassa, on kuitenkin varauduttava siihen, ettei se voi olla ainoa elin, joka Ukrainan rikoksia käsittelee. Sotarikokset ja rikokset ihmisyyttä vastaan ovat lähtökohtaisesti – ja myös tässä tilanteessa – siinä määrin laajamittaisia rikoksia, ettei kaikkien vastaajien oikeudenkäyntejä ole tarkoituksenmukaista tai edes mahdollista toteuttaa Kansainvälisessä rikostuomioistuimessa. Kansainvälinen rikostuomioistuin tekee itsenäisesti ratkaisut siitä, keitä henkilöitä se kuhunkin tutkimaansa tilanteeseen liittyen asettaa syytteeseen ja se pyrkii keskittämään toimivallan käyttönsä niihin henkilöihin, joiden se katsoo olevan eniten vastuussa tehdyistä rikoksista – esimerkiksi sotilasjoukkojen johtajiin.

Keskustelua on käyty myös siitä, voitaisiinko Ukrainan sodan rikoksia käsittelemään perustaa nimenomaan tätä varten perustettu ad hoc -tuomioistuin. Erityisesti huomion kohteena on tässä yhteydessä ollut rikosoikeudellinen vastuu hyökkäyssodan aloittamisesta – nykyterminologian mukaan hyökkäysrikos. Myös hyökkäysrikokset kuuluvat nykyisin Kansainvälisen rikostuomioistuimen toimivaltaan, mutta tuomioistuin ei voi käyttää tähän rikokseen liittyvää toimivaltaansa Ukrainan sodan kaltaisessa tilanteessa, jossa rikokseen syyllistynyt henkilö ei ole sopimusvaltion kansalainen ja rikos on tehty sellaisen valtion alueella, joka ei ole Rooman perussäännön sopimusvaltio. Tällaisen mahdollisesti perustettavan ad hoc -tuomioistuimen toimintaa kuitenkin vaikeuttaisi se, ettei sen toiminnalle todennäköisesti olisi nykyisissä olosuhteissa saatavissa vastaajien kotivaltion tai Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvoston tukea.

Oikeudenkäynnit kansallisissa tuomioistuimissa

Sotarikosten ja ihmisyyttä vastaan tehtyjen rikosten laajamittaisuuden vuoksi tehokas rikosoikeudelliseen vastuuseen saattaminen voi käytännössä toteutua vain, jos oikeudenkäyntejä järjestetään myös kansallisissa tuomioistuimissa. Sotarikosoikeudenkäyntejä onkin järjestetty tekopaikan valtioissa ja vastaajien kotipaikan valtioissa, mutta myös muissa valtioissa universaalitoimivallan nojalla. Esimerkiksi entisen Jugoslavian alueen ja Ruandan rikoksia käsiteltiinkin paitsi näiden rikosten käsittelyä varten perustetuissa ad hoc -tuomioistuimissa ja kyseisten alueiden valtioiden kansallisissa tuomioistuimissa, myös muissa valtioissa, mistä esimerkkinä voidaan mainita Suomessa käyty oikeudenkäynti, jossa oli kyse Ruandassa tehdyistä joukkotuhontateoista.

Suomen tuomioistuimilla onkin laaja toimivalta käsitellä myös ulkomailla tehtyjä rikoksia ja myös Suomen aineellinen rikosoikeus on nykyisin, vuonna 2008 tehdyn lainuudistuksen jälkeen, varsin hyvin ajan tasalla ja mahdollistaa syyttämisen ja tuomitsemisen sotarikoksista, rikoksista ihmisyyttä vastaan ja joukkotuhonnasta. Käytännössä universaalitoimivaltaa on kuitenkin käytetty Suomessa vain vähän – lähinnä tilanteissa, joissa Suomen viranomaisten tietoon on saatettu, että Suomessa oleskelevaa henkilöä on syytä epäillä ulkomailla tehdystä kansainvälisestä rikoksesta.

Kynnys ryhtyä käsittelemään ulkomailla tehtyjä rikoksia on valtioissa usein suhteellisen korkea. Tällaiset prosessit ovat haastavia, etenkin silloin, jos rikokset tulevat käsiteltäväksi vasta vuosikymmeniä niiden tapahtumisen jälkeen. Ajallinen ja maantieteellinen etäisyys asettavatkin haasteita rikoksen toteennäyttämiselle. Kun Suomessa on käsitelty Afrikassa tehdyiksi väitettyjä sotarikoksia ja joukkotuhontaa, suomalaiset esitutkintaviranomaiset ja tuomioistuinten jäsenet ovatkin matkustaneet väitettyihin tekovaltioihin ja niiden lähialueille kuulemaan todistajia. Tämä on kuitenkin mahdollista vain silloin, kun kohdevaltio tämän hyväksyy.

Lopuksi

Vastuuta kansainvälisistä rikoksista voidaan siis toteuttaa monin eri tavoin. Olipa käsittelyn muoto mikä tahansa, eivät vakavia kansainvälisiä rikoksia käsittelevät rikosprosessit ole helppoja, nopeita tai halpoja. Oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimukset täyttävä rikosprosessi todisteiden keräämisineen sekä oikeudenkäynti- ja valitusvaiheineen vie vähintäänkin vuosia ja edellyttää, että vastaaja onnistutaan ylipäätään saamaan oikeuden eteen vastaamaan teoistaan. Kansainväliset rikokset eivät kuitenkaan vanhene ja tällaisten rikosten tekijä voi siksi joutua teoistaan vastuuseen vuosikymmentenkin jälkeen. Se, millainen rooli rikosprosesseilla lopulta on Ukrainan sodan jälkiselvittelyssä, selviääkin vasta ajan myötä.