Kirjoittanut Jenna Helenius. Kirjoitus perustuu kirjoittajan vuonna 2021 Helsingin yliopistossa valmistuneeseen, Prosessioikeusyhdistyksen palkitsemaan oikeustieteen maisterintutkielmaan ”Oikeudenkäyntikulujen kohtuullistaminen OK 21:8b:n nojalla työsuhteen päättämistä koskevissa riita-asioissa”.
Kirjoituksessa esitellään tutkielman johtopäätöksiä ja otetaan niiden pohjalta kantaa myös meneillään olevaan oikeudenkäyntikuluja koskevaan uudistukseen.
Oikeudenkäyntikulujen määrän kasvu on ollut julkisen keskustelun kohteena jo pitkään. Kasvavasta kuluriskistä johtuvaan oikeussuojan saatavuuden heikkenemiseen on pyritty puuttumaan mm. Marinin hallitusohjelmassa, jossa on asetettu yhdeksi tavoitteeksi oikeusturvan saatavuus taloudellisesta ja yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta. Tämän tavoitteen saavuttamiseksi oikeusministeriön asettama työryhmä on laatinut mietinnön, jossa arvioidaan mm. kulujen kohtuullistamista koskevan oikeudenkäymiskaaren (OK) 21:8b:n (368/1999) muutostarpeita. [i] Työryhmän mietinnön pohjalta hallitus on lokakuussa 2022 antanut esityksen laiksi oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 ja 8 b §:n muuttamisesta. [ii]
Tässä blogikirjoituksessa esitellään keväällä 2021 valmistuneen oikeudenkäyntikulujen kohtuullistamista työsuhteen päättämisriidoissa käsitelleen OTM-lopputyöni johtopäätöksiä sekä otetaan kantaa tuoreeseen hallituksen esitykseen nimenomaan oikeudenkäyntikulujen kohtuullistamisen ja työsuhteiden päättämisriitojen näkökulmasta.
Tutkielmani tarkoituksena oli selvittää lainoppia sekä empiiristä menetelmää hyödyntäen, toteutuvatko oikeussuojan saatavuus ja toisaalta heikomman suoja työsuhteen päättämistä koskevissa riita-asioissa kuluvastuun jakautumisen osalta. Erityisesti tutkimuksessa tarkasteltiin kulujen kohtuullistamista OK 21 luvun 8 b §:n osalta, jonka nojalla hävinneen maksettavaksi muutoin tulevia oikeudenkäyntikuluja voidaan kohtuullistaa mm. asianosaisten henkilöihin liittyvillä perusteilla.
Empiirinen aineisto koostui Helsingin käräjäoikeuden vuonna 2019 pääkäsittelyssä ratkaisemien työsuhteen päättämistä koskevien laajojen riita-asioiden tuomioista. Empiirinen metodi valittiin lainopin rinnalle, sillä empiirisen tutkimuksen avulla on mahdollista paljastaa ongelmia, joita pelkän lainopillisen tarkastelun avulla ei ehkä edes pidettäisi ongelmana. [iii] Tarkoituksena ei ole ollut esittää luotettavaa tilastotietoa työsuhteen päättämistä koskevista riita-asioista, vaan käyttää empiiristä aineistoa ja sen nojalla tehtäviä alustavia johtopäätöksiä tutkielman analyysia rikastuttavana piirteenä.
Oikeudenkäyntikulujen jakautumista koskeva pääsääntö on oikeusjärjestyksemme mukaan se, että häviäjä tuomitaan maksamaan voittaneen asianosaisen oikeudenkäynnistä aiheutuneet kustannukset. Pääsäännöllä on tarkoitus suojata asiassa voittanutta tahoa niin, ettei tämä joudu kärsimään oikeudenmenetystä jouduttuaan vahvistamaan oikeutensa tuomioistuimessa tai tultuaan vedetyksi aiheettomaan oikeudenkäyntiin. Pääsääntöön on kuitenkin useita poikkeuksia, ja yksi näistä on OK 21:8b:n ns. sosiaalinen kulusäännös, jonka nojalla oikeudenkäyntikuluja on mahdollista pääsäännöstä poiketen kohtuullistaa, jos asianosaisen velvoittaminen korvaamaan vastapuolen oikeudenkäyntikulut huomioon ottaen oikeudenkäyntiin johtaneet seikat, asianosaisten asema ja asian merkitys olisi kokonaisuutena arvioiden ilmeisen kohtuutonta. Näissä tilanteissa tuomioistuin voi viran puolesta alentaa asianosaisen maksettavaksi tuomittavien oikeudenkäyntikulujen määrää. Säännöksessä tarkoitetun ilmeisen kohtuuttomuuden käsillä oloa tulee arvioidakokonaisuutena. Lainsäätäjä on tarkoittanut säännöksen tulevan sovellettavaksi vain poikkeuksellisesti. [iv]
Lähtöasetelmana tutkimuksessani oli oikeuskirjallisuudessa vallitseva kanta siitä, ettei OK 21:8b:ää sovelleta juurikaan viran puolesta eikä riittävän usein, jotta heikomman suoja voitaisiin taata. [v] Lisäksi tätä kuluvastuun kohtuullistamiseen tarkoitettua säännöstä oli kritisoitu ennakoitavuuden puutteesta ja siitä, ettei se tämän vuoksi tosiasiallisesti paranna oikeussuojan saatavuutta laskemalla prosessikynnystä. [vi] Tutkielmassa analysoin oikeudenkäyntikuluvastuun jakautumisen vaikutusta asianosaisten oikeussuojaan ja tosiasialliseen asemaan työsuhteen päättämistä koskevissa riita-asioissa. Tutkimustehtävänä oli selvittää, toteutuuko heikomman suoja oikeudenkäyntikulujen jakautumisen osalta ja toisaalta, onko kuluvastuuta koskevilla poikkeussäännöksellä onnistuttu madaltamaan heikomman osapuolen prosessikynnystä. Tutkielmassa tarkasteltiin myös kriittisesti sitä, millaiseksi työsuhteen osapuolten tosiasiallinen asema työsuhteen päättämistä koskevassa oikeudellisessa konfliktissa muodostuu.
Vertaamalla tutkimuksessa käytettyä aineistoa aiemmin tehtyihin empiirisiin oikeudenkäyntikuluja koskeviin tutkimuksiin[vii] on mahdollista havaita, että oikeudenkäyntikulujen kohtuullistamisen osuus työsuhteen päättämistä koskevien riita-asioiden osalta muodostuu yleisemmäksi kuin riita-asioissa keskimäärin. Lisäksi työsuhteen päättämistä koskevissa asioissa kuluja kohtuullistetaan useammin kuin työsuhdetta koskevissa riita-asioista yleisesti. Työsuhteen osapuolten asemassa oletetun muodollisen eriarvoisuuden johdosta kohtuullistamisen osuutta oli perusteltua tarkastella vielä erikseen niiden ratkaisujen osalta, joissa työnantajavastaaja on voittanut asian. Näin tarkastelemalla voitiin havaita, että tilanteissa, joissa OK 21:8b:llä voi olla tosiasiallista merkitystä, sitä oli sovellettu ja kuluja kohtuullistettu lähes joka neljännessä asiassa. Lisäksi tilanteissa, jossa vastaajana ollut työnantaja oli voittanut tuotannollistaloudellista irtisanomisperustetta koskevan riita-asian, oikeudenkäyntikuluja oli kohtuullistettu OK 21:8b:n nojalla yli puolissa tapauksista.
Nähdäkseni on monen asian summa, että OK 21:8b soveltuu poikkeuksellisen usein juuri työsuhteen päättämistä koskevissa riita-asioissa. Työsuhteen päättämisriidoissa asianosaisena on pääsääntöisesti yksityishenkilö vastapuolellaan yhteisö, mikä voi toimia indikaationa erilaisen aseman ja siten kohtuullistamisen puolesta. Työsuhteen päättämistä koskevat riidat ovat usein laajoja, ja siten myös osapuolten oikeudenkäyntikulut muodostuvat suhteellisen korkeiksi. Erityisen korkeiksi muodostuvat vastaajan kulut, koska tällä on todistustaakka työsuhteen päättämisen perusteista. Korkeat kulut ja asianosaisten kulujen välillä vallitseva epäsuhta voivat puoltaa kohtuullistamista. Kun tuomioistuimella on kohtuullistamissääntöjen osalta laaja harkintavalta, voi myös olla, että työoikeudellinen työntekijän suojelun -periaate on saanut jalansijaa prosessissa ja epäselvissä tilanteissa myös kohtuullistamissäännöksiä tulkitaan in dubio pro laborem.
Tapausaineiston nojalla on havaittavissa, että kulujen kohtuullistamisen arvioinnissa huomioon otettavaa seikkaa, asianosaisten asemaa on arvioitu alioikeuskäytännössä vaihtelevasti. Osassa ratkaisuista pelkkä muodollisen työntekijäaseman toteaminen oli riittänyt puoltamaan kohtuullistamista, kun taas muutamassa ratkaisussa asianosaisten tosiasiallista asemaa oli myös vertailtu.
Ei ole lopputuloksen kannalta yhdentekevää, arvioidaanko asianosaisten asemaa muodollisten rooliasemien perusteella vai tosiasiallisesti ja kattavasti vertaillen. Nähdäkseni asianosaisten erilaisen aseman perustaminen pelkkään muodolliseen työntekijä-asemaan ei ole lainsäätäjän tarkoituksen mukaista. Jos asianosaisten tosiasiallisessa asemassa ei ole eroa, ei kuluja OK 21:8b:n nojalla kohtuullistamalla voida nähdäkseni päästä kohtuulliseen ja oikeudenmukaiseen lopputulokseen, kun oikeudenmukaiseksi pääsäännöksi on otettu täyden, mutta kohtuullisen korvauksen periaate. Muodolliseen asemaan perustuva kohtuullistaminen voi johtaa kohtuuttomaan lopputulokseen esimerkiksi silloin, jos työntekijällä on puolellaan ammattiliiton rajaton oikeusapu. Valitettavasti vasta annetussa hallituksen esityksessä ei ole otettu lainkaan kantaa siihen, miten säännöksen tarkoittama asianosaisten asemaa koskeva arviointikriteeriä tulisi soveltaa.
Ero OK 21:8b:n soveltamisessa tuotannollistaloudellisten ja individuaaliperusteisten työsuhteen päättämistä koskevien riita-asioiden osalta selittyy tapausaineiston nojalla oikeudenkäyntiin johtaneita seikkoja koskevalla arvioinnilla, joka nousi aineiston perusteella OK 21:8b:n soveltamiskriteereistä ratkaisevaksi kohtuullistamisen osalta.
Tuotannollistaloudellisten päättämisperusteiden osalta kyse oli usein irtisanomisperusteiden riittävän ilmoittamisen laiminlyönnistä. Tätä velvoitetta ei ole työsopimuslaissa (55/2001, TSL) sanktioitu muutoin kuin mahdollisesti TSL 12:2:n mukaista korvausta työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä korottavana tekijänä. Tosiasiallisesti TSL 9 luvun työsopimuksen päättämismenettelyä koskevien velvoitteiden laiminlyönti näyttää kuitenkin herkästi muodostuvan kuluvastuun kohtuullistamisen perusteeksi.
Siten kohtuullistaminen tuotannollistaloudellisiin syihin perustuvien irtisanomisten osalta liittyy usein työnantajan informaatiovelvollisuuden laiminlyöntiin, jolloin työntekijälle on voinut syntyä perusteltu epäilys työsuhteen päättämisen perusteiden lainmukaisuudesta. Työnantajan näyttömahdollisuuksia on yleisestikin pidetty työntekijään verrattuna parempina erityisesti tuotannollistaloudellisten irtisanomisperusteiden osalta. Tämä voikin osaltaan toimia myös indikaationa asianosaisten erilaisesta mahdollisuudesta käydä oikeutta (ts. asianosaisten asema -kriteeri), vaikka kyseinen seikka vaikuttaa työntekijän suojaksi tosiasiassa jo käännetyn todistustaakan johdosta.
Oikeudenkäyntiin johtaneet seikat muodostuivat usein myös henkilöperusteisissa irtisanomisriidoissa ratkaiseviksi sen osalta, tuliko oikeudenkäyntikuluja OK 21:8b:n nojalla kokonaisuutena arvioiden kohtuullistaa.
Korostunutta merkitystä annettiin ratkaisuissa sille, oliko työntekijällä ollut riittävän perusteltu syy oikeudenkäyntiin. Työntekijän itsensä annettua aiheen työsuhteensa päättämiselle eivät kohtuullistamisen edellytykset ja perusteltu syy käydä oikeutta voineet useinkaan olla käsillä.
Selvimmin tämä käy ilmi siitä, että kuluja kohtuullistettiin ainoastaan kahdeksasosassa sellaisista tapauksista, joissa työnantajavastaaja oli voittanut individuaaliperusteista irtisanomista koskevan asian. Näissä tapauksissa oli kyse työsuhteen jatkumiseen liittyvästä epätietoisuudesta ja koeaikapurusta eli työntekijän ”syyllisyyden aste” suhteessa työsuhteen päätymiseen on siis ollut melko alhainen.
Tutkimuksessa käytetyn aineiston valossa vaikuttaa, että työsuhteen päättämistä koskevien riita-asioiden osalta tuotannollistaloudelliset irtisanomisriidat tulevat arvioitavaksi voittaneen osapuolen menettelyn kautta, kun taas henkilösyihin perustuvissa päättämisriidoissa johtaneita seikkoja arvioidaan pikemminkin hävinneen menettelyn kautta. Voidaanko siten sanoa, ettei osapuolten erilaiseen sosioekonomiseen asemaan perustuva kohtuullistaminen käytännössä toteudu, kun huomio keskittyy oikeudenkäyntiin johtaneiden seikkojen arviointiin?
Esimerkiksi Satu Saarensola onkin kritisoinut oikeudenkäyntiin johtaneiden seikkojen merkityksen korostumista OK 21:8b:n soveltamiskäytännössä. [viii] Toisaalta taas esimerkiksi Juha Halijoki on korostanut, ettei ”säännöstä tule tulkita siten, että sen yksinomaisena tarkoituksena olisi taloudellisesti tai muuten heikommassa asemassa olevan asianosaisen suojaaminen.” [ix]Nähdäkseni säännöksen soveltamisessa on otettava huomioon myös oikeuden väärinkäytön riskin kasvu, jos oikeudenkäyntiin johtaneisiin seikkoihin ei kiinnitetä tarpeeksi huomiota. Erityisesti liiton rajoittamatonta oikeusapua saavan työntekijän prosessikynnys laskee lähes olemattomaksi, jos kuluja kohtuullistetaan pelkästään asianosaisten muodollisen työntekijäaseman ja työpaikan menetykseen linkittyvän asian merkityksen nojalla.
Mielestäni lainvalmisteluaineistosta käy selkeästi ilmi lainsäätäjän tarkoitus, jonka mukaan myös oikeudenkäyntiin johtaneiden seikkojen tulee puoltaa kohtuullistamista. Vastikään annetun hallituksen esityksen mukaan kohtuullistaminen olisi jatkossa mahdollista kuitenkin jo silloin, kun vain yksi arviointiperuste puoltaisi kohtuullistamista; muut seikat eivät kuitenkaan saisi puhua kohtuullistamista vastaan.
Huomionarvoista on nähdäkseni myös se, että lähtökohtaisesti epäselvissä tulkintatilanteissa, kuten irtisanomisriidoissa, sovinnon mahdollisuutta tulisi pyrkiä edistämään. Oikeudenkäyntiin johtaneiden seikkojen huomioon ottaminen kulujen kohtuullistamisen osalta edistää osaltaan myös tätä tavoitetta. Kohtuullisesta sovinnosta kieltäytymisen pitäisi vaikuttaa, kun arvioidaan sitä, onko oikeudenkäyntiin ollut perusteltua syytä, ja jatkossa sen siis pitäisi puhua kohtuullistamista vastaan.
Sen analysoimista, onko OK 21:8b:ää sovellettu viran puolesta riittävästi, vaikeuttaa oikeudenkäyntikuluratkaisuja koskevien perustelujen vaihteleva laatu. Työsuhteen päättämisriidoissa vaaditaan korvausta TSL 12:2:n nojalla, ja korvauksen määrästä esitetään yleensä väitteitä puolesta ja vastaan. Nämä TSL 12:2:n suuruuteen vaikuttavat seikat ovat pitkälti samoja kuin kohtuullistamisperusteen arvioinnissa huomioon otettavat kysymykset, mm. työntekijän uudelleen työllistyminen, työnantajan menettely työsopimusta päätettäessä, työntekijän itsensä antama aihe työsopimuksen päättämiseen sekä työntekijän ja työnantajan olot yleensä.
Siten työsuhteen päättämistä koskevat riidat ovat tyypiltään sellaisia, että tuomioistuin saa usein tiedon mahdollisista kohtuullistamisen indikaatioista. Tapausaineistoon ei sisältynytkään sellaisia tuomioita, joissa OK 21:8b:n huomioon ottaminen viran puolesta olisi selkeästi laiminlyöty.
Huomattava yhtäläisyys sellaisissa tapauksissa, joissa OK 21:8b:ää ei ole viran puolesta edes harkittu eikä siis otettu oikeudenkäynnin kohteeksi, on se, että jokaisessa asiassa kantajan vaatimus oli yhteensä aiheutuneita oikeudenkäyntikuluja suurempi. Esitöiden mukaan oikeudenkäynti kulujen määrä suhteessa riidan kohteeseen on mahdollista ottaa huomioon asian merkitystä arvioitaessa.
Toinen havainto sellaisista ratkaisuista, joissa OK 21:8b:n soveltumista ei ole otettu viran puolesta oikeudenkäynnin kohteeksi on, että useissa niistä kantajana toimineen työntekijän asema on ollut tavanomaista korkeampi tai ei lainkaan alisteinen (kyseessä ei ole ollut lainkaan työsuhde). Työntekijän tavanomaista korkeampi asema voi heijastua kantajan tiedolliseen ja taidolliseen mahdollisuuteen käydä oikeutta – sekä tietysti varallisuusasemaan.
Lisäksi henkilöperusteisissa päättämisriidoissa, joissa OK 21:8b:n soveltumista ei perustelujen mukaan edes harkittu, on ollut kyse työntekijän työsuhteen taustalla vaikuttaneesta vakavasta menettelystä, kuten työsuhteen purkamisesta luottamuspulan perusteella tai työntekijän epäasiallisesta käytöksestä kollegoitaan kohtaan.
Tutkimuksessa käytetyn empiirisen aineiston perusteella voidaan siten sanoa, että työsuhteen päättämistä koskevissa asioissa OK 21:8b:ää on tosiasiasiassa sovellettu jopa merkittävissä määrin ja tarvittaessa viran puolesta. Vaikka aineiston perusteella säännöstä sovelletaan nykyisin riittävästi työsuhteen päättämistä koskevissa riita-asioissa, säännöksellä tavoiteltu prosessikynnystä alentava vaikutus ei välttämättä toteudu käytännössä, kun säännöksen soveltumista tietyssä riita-asiassa on sen tulkinnanvaraisuuden vuoksi vaikeaa arvioida etukäteen.
Tutkimuksessa on myös havaittu, että tuomioistuinten perusteluiden taso oikeudenkäyntikulujen kohtuullistamista koskevissa ratkaisuissa vaihtelee. Perusteluiden ohjausvaikutus ei toimi niiden ollessa laadultaan heikkoja, eivätkä ne siten ole omiaan laskemaan prosessikynnystä selventämällä prosessitoimia harkitseville ulkopuolisille, miten ja millä ehdoilla OK 21:8b voi tulla sovellettavaksi.
Aineellisen työlainsäädännön heikomman suojan ja työntekijämyönteisen tulkinnan voidaan nähdä ulottuvan monin eri tavoin myös työsuhteen päättämistä koskevaan prosessiin. Heti prosessin alussa, työntekijän toimiessa lähtökohtaisesti kantajana, tällä on mahdollisuus valita OK 10:6:n nojalla itselleen edullisin oikeuspaikka. Työntekijällä on kantajana lisäksi tosiasiassa mahdollisuus arvioida etukäteen oikeudenkäynnin rahoitus- sekä menestymismahdollisuuksia. Itse prosessissa on yhdenvertaisuuden ja tuomioistuimen puolueettomuuden ihanteesta poiketen katsottu, että tuomioistuimen tulisi voida käyttää kyselyvaltuuksiaan tarvittaessa heikomman osapuolen hyväksi pakottavan lainsäädännön osalta. [x]
Työsuhteen päättämisriitojen erityispiirteenä on lisäksi käännetty todistustaakka, jonka vuoksi työantajavastaaja joutuu panostamaan oikeudenkäynnissä enemmän näyttääkseen irtisanomisperusteen olemassaolon. Kun työsuhteen päättämisriidan osapuolten asemaa on tasoitettu jo muilla keinoilla, tulee tarkastella kriittisesti kulujen kohtuullistamista, jota ei voida pitää lainsäätäjän tarkoittamalla tavalla ainoastaan poikkeuksellisena tämän riitatyypin osalta.
Ennen vuoden 1993 oikeudenkäyntikuluja koskevaa kokonaisuudistusta katsottiin ongelmalliseksi, että poikkeukseksi tarkoitettu kulujen kuittaaminen oli muodostunut pääsäännöksi. Sata vuotta sitten asianajaja Heikki Borenius oli huolissaan poikkeukselliseksi tarkoitetun kulujen kuittauksen muuttumisesta pääsäännöksi:
”Itse asiassahan sellainen menettely, että tuomioistuin toiselta puolen julistaa, että voittava riitapuoli on ollut oikeassa, mutta toiseltapuolen ei tuomitse hänelle korvausta oikeudenkäyntikuluista, epäilemättä sisältää epäjohdonmukaisuuden. Kun kerran oikeus julistaa, että voittava riitapuoli on ollut oikeassa, niin pitäisi sen samalla myöskin pitää huoli siitä, että voittava riitapuoli todellakin saavuttaa oikeutensa ilman mitään vähennystä ja vahinkoa. Näin ei ole asianlaita, jos voittavariitapuoli on pakoitettu itse kärsimään ehkä runsaatkin kulut saavuttaakseen sen, joka hänellä oikeastaan olisi pitänyt olla ilman mitään oikeudenkäyntiä.” [xi]
Kuitenkaan 1920-luvulla ei hyvinvointivaltiosta ollut vielä tietoakaan. Nykypäivänä on hyväksyttävää säätää poikkeuksia heikomman suojan toteuttamiseksi esimerkiksi antamalla tuomioistuimelle lisää valtaa ottaa seikkoja huomioon viran puolesta tai poiketa täyden korvauksen periaatteesta. Kohtuullisuuden ja yksilöllisen oikeudenmukaisuuden toteutumisen vuoksi lainsäätäjä on laatinut tunnusmerkistöiltään avoimia normeja, jotka jättävät tuomioistuimelle laajan harkintavallan tietyssä yksittäistilanteessa. Silti poikkeussäännösten tulisi soveltua ainoastaan poikkeuksellisesti, ja niitä sovellettaessa tulisi ottaa huomioon myös oikeusvarmuuden ja ennakoitavuuden periaatteet, joita ei pidä automaattisesti sivuuttaa oikeussuojan saatavuuden nimissä.
Vaikuttaa siltä, että 1990-luvun epäonnistunut siviiliprosessin uudistus ja sen aiheuttama oikeudenkäyntikulujen kokonaismäärän kasvu näyttää koituvan säännönmukaisesti työnantajan vahingoksi. Työsuhteen laillisin perustein päättänyt työnantaja ei saa täyden korvauksen -periaatteen mukaista oikeussuojaa joka neljännessä tapauksessa kuluvastuun kohtuullistamisen myötä, vaikka joutuukin käännetyn todistustaakan vuoksi panostamaan oikeudenkäyntiin enemmän.
Laajassa mielessä kuluvastuusta on oltava mahdollisuus poiketa hyvinvointivaltion ideologian ja oikeussuojan saatavuuden turvaamisen vuoksi. Lainsäätäjä on kuitenkin tarkoittanut OK 21:8b:n poikkeussäännökseksi (myös uuden hallituksen esityksen mukaan), mitä se ei vaikuta enää työsuhteen päättämisriidoissa olevan.
On lisäksi otettava huomioon, että työntekijöiden ja työnantajien profiilit poikkeavat yhä useammin siitä perustasta, jonka varaan työoikeus on aikoinaan rakennettu. Isojen tehtaiden omistajien ja yhden ammatin taitavien työntekijöiden sijaan tilanne asiantuntija- ja start-up-yhteiskunnassa on aiempaa monimuotoisempi, eikä olettamaa työntekijän heikommuudesta voida jokaisessa tapauksessa pitää itsestäänselvyytenä. Tästä huolimatta ollaan menettelyllisesti suuntautumassa kohti heikommaksi oletetun työntekijäosapuolen aiempaa vahvempaa suojaa ja OK 21:8b:n soveltamiskynnyksen madaltamista entisestään ja mahdollisesti sen soveltamista viran puolesta jopa pelkän asianosaisten erilaisen muodollisen aseman nojalla.
Onkin pohdittava, miten voitaisiin käytännössä laskea prosessikynnystä työsuhteen päättämisriitojen osalta siten, ettei heikomman suoja johtaisi kuitenkaan asianosaisten epätasa-arvoiseen asemaan prosessissa.
Hallituksen esityksessä ehdotetaan oikeussuojan saatavuuden parantamiseksi OK 21:8b:n sanamuodon muuttamista. Muutoksen tarkoituksena on madaltaa säännöksen soveltamiskynnystä, kun kohtuuttomuudelta ei vaadittaisi jatkossa enää ilmeisyyttä. Jatkossa riittävää olisi, että yhden tai useamman kohtuullistamista puoltavan tekijän painoarvo olisi kokonaisarvioinnissa kohtuullistamista vastaan puhuvien arviointiperusteiden painoarvoa suurempi.
OK 21:8b:n sisällöllinen muuttaminen ehdotetulla tavalla ei kuitenkaan nähdäkseni tuo suurta lisäarvoa oikeussuojan saatavuuden ongelman ratkaisemiseksi. Säännöksen toimintalogiikka nojaa yksittäistapauksissa tapahtuvaan kokonaisharkintaan, jolloin tarkoituksenmukaiseen lopputulokseen ei myöskään päästä ainoastaan alentamalla säännöksen soveltamiskynnystä, kun kohtuuttomuus itsessään on aina tilannesidonnainen käsite. Kun kohtuuttomuusharkinta on tapauskohtaista ja se on tarkoitettu poikkeukselliseksi, ennakoitavuutta on lähes mahdotonta taata sen avulla. Kuluvastuun oikeudenmukaisen jakautumisen saavuttamiseksi ennakoitavampana ja oikeusvarmuuden kannalta parempana vaihtoehtona voidaan pitää OK 21:1:n mukaista täyden, mutta kohtuullisten korvauksen periaatetta.
Nähdäkseni annetussa hallituksen esityksessä tai sen valmistelussa ei ole otettu riittävällä tavalla huomioon myöskään riitatyyppien erityispiirteitä (itse asiassa työsuhdetta koskevia riitoja ei ole hallituksen esityksessä tai työryhmän selvityksessä edes mainittu muutoin kuin oikeuskäytäntöä tai empiiristä tutkimusta referoitaessa), sillä esimerkiksi työsuhteen päättämistä koskevissa riita-asioissa työnantajan ja työntekijän muodollisten asemien perusteella voisi jokaisen ratkaisun osalta kohtuullistaa hävinneen entisen työntekijän maksettavaksi tulevia oikeudenkäyntikuluja.
Säännöksellä puututaan oikeusjärjestyksessä vallitsevaan häviäjä maksaa -periaatteeseen ja madalletaan poikkeussäännöksen soveltamiskynnystä siten, että jo yksi kohtuullistamista puoltava seikka voi antaa aihetta sen soveltamiselle, minkä vuoksi olisi ollut toivottavaa, että esityksessä olisi otettu kantaa sosiaalista kulusäännöstä määrittelevän asianosaisen aseman kriteerin arvioimiseen täsmentämällä, ettei muodollinen rooliasema yksin muodosta perustetta kulujen kohtuullistamiselle. Hallituksen esityksen mukaan kysymys olisi jatkossakin poikkeussäännöksestä.
Kuitenkin säännöstä sovelletaan työsuhteen päättämistä koskevissa riita-asioissa jo nyt laajemmin kuin poikkeuksellisesti, ja kun ehdotuksen tarkoituksena olisi edelleen lisätä säännöksen soveltamista, saattaa muutosehdotus johtaa työoikeuden ja työsuhteen päättämistä koskevan prosessin erityispiirteet huomioiden osin kohtuuttoman käytännön muodostumiseen.
Oikeudenkäyntikulujen kasvua selittää myös riitaprosessin rakenne oikeudenkäyntikuluriskin kasvaessa suuremmaksi riita-asian pitkittyessä. [xii] Nyt annetussa hallituksen esityksessä on yhtenä mahdollisena vaihtoehtona esitelty myös oikeudenkäyntimenettelyn uudistamista. Tämän osalta on kuitenkin todettu uudistuksen olevan liian hidas ja jo nykyisen sääntelyn mahdollistavan riita-asioiden käsittelyn myös vähemmän kustannuksia aiheuttavalla tavalla.
Myös oikeuskirjallisuudessa on esitetty sellaisia näkemyksiä, ettei syy riita-asian vaatiman tuntimäärän kasvuun ole oikeudenkäyntimenettelyä koskevissa säännöksissä vaan siinä, etteivät oikeudelliset toimijat sovella lakia sen tavoitteiden tai tarjoamien mahdollisuuksien mukaisesti, vaikka jo voimassa oleva lainsäädäntö mahdollistaa esimerkiksi valmistelun tehostamisen, jolloin myös kuluja voitaisiin säästää. [xiii]
Toisaalta esim. Asianajajaliitto on ehdottanut työtapareformissaan laajempaa valmistelumenettelyä koskevaa uudistusta siten, että jo prosessin alussa järjestettäisiin suullinen valmistelu, jonka tavoitteena olisi riidan rajaaminen ja supistaminen sekä pääkäsittelyn suunnitteleminen. Itse näen ehdotuksen tehokkaammasta valmistelusta kannatettavana ja uskon, että tuomioistuinten tulisi ottaa nykyistä aktiivisempi rooli asian käsittelyn tehostamisessa ja asian ohjaamisessa kohti relevantteja riitakysymyksiä, jolloin myös oikeudenkäyntikuluja voitaisiin alentaa. Lisäksi olisi tärkeää lisätä tuomioistuinten resursseja, jotta laajojen riita-asioiden liian pitkäksi venyneet käsittelyajat saataisiin kuriin. Oma vastuunsa oikeudenkäyntikulujen karsimisessa on myös asiamiehillä, jotka voivat omalla ammattitaidollaan sujuvoittaa prosessia esimerkiksi jättämällä asiaan kuulumattomat seikat ja todistelun oikeudenkäynnin ulkopuolelle siten rajoittaen myös asiassa syntyviä oikeudenkäyntikuluja.
[i] Oikeudenkäyntikulutyöryhmän mietintö (Oikeusministeriön julkaisuja, Mietintöjä ja lausuntoja 2022:21).
[ii] Hallituksen esitys eduskunnalle laiksi oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 ja 8 b §:n muuttamisesta (HR 201/2022 vp).
[iii] Turunen, Santtu; Täytyykö prosessioikeudellisessa väitöskirjassa hyödyntää empiiristä menetelmää. Lindfors, Heidi (toim.): Empiirinen tutkimusoikeustieteessä, Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimustiedoksiantoja 64 2004 (s. 67-77), s. 72.
[iv] Hallituksen esitys Eduskunnalle laeiksi oikeudenkäymiskaaren 21 luvun, oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 9 luvun 8 ja 9 §:n muuttamisesta (HE 107/1998 vp), s. 20–21 ja Lakivaliokunnan mietintö 26/1998 vp. Hallituksen esitys laeiksi oikeudenkäymiskaaren 21 luvun, oikeuden-käynnistä rikosasioissa annetun lain 9 luvun 8 ja 9 §:n sekä käräjäoikeuslain 19 §:n muuttamisesta (LaVM 26/1998 vp), s. 4. Poikkeuksellisuutta on korostettu lisäksi korkeimman oikeuden oikeuskäytännössä, ks. KKO 2012:20, k. 15, KKO 2011:51 k 5 ja KKO 2008:52 k. 11.
[v] Mm. Saarensola, Satu: Oikeudenkäyntikulut ja kohtuullisuus. Tutkimus kulujen jakautumisesta taloudellisesti tai muuton eriarvoisten asianosaisten kesken, Suomalainen lakimiesyhdistys 2017, s. 267 ja Jokela, Antti: Oikeudenkäyntikulut ja maksuton oikeusapu, Alma Talent 2019, s. 141.
[vi] Viitanen, Klaus: Oikeudenkäyntikulut ja oikeuksien saatavuus, Defensor Legis N:o 4/2006 (s. 614–632), s. 622–623.
[vii] Mm. Ervasti, Kaijus: Riidat käräjäoikeuksissa, Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos 2005, Ervasti, Kaijus: Käräjäoikeuksien riita-asiat 2008, Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimustiedoksiantoja 93 2009 ja Sarasoja, Laura – Carling, Chris: Oikeudenkäyntikulut pääkäsittelyssä ratkaistuissa riita-asioissa 2019, Edita Publishing Oy 2020.
[viii] Saarensola, Satu: Oikeudenkäyntikulut ja kohtuullisuus. Tutkimus kulujen jakautumisesta taloudellisesti tai muuton eriarvoisten asianosaisten kesken, Suomalainen lakimiesyhdistys 2017, s. 161 koskien ratkaisua KKO 2005:91.
[ix] Halijoki, Juha: Oikeudenkäyntikulut ja niiden jakautuminen, Defensor Legis N:o 2/2000 (s. 205–229), s. 226.
[x] Mm. Vaitoja, Jari: Väittämistaakka, tuomarin kyselyvelvollisuus ja pakottavaan yksityisoikeudelliseen sääntelyyn perustuvien vaatimusten tutkiminen siviiliprosessissa, Suomalaisen Lakimiesyhdistyksen julkaisuja, A-sarja N:o 321, Suomalainen Lakimiesyhdistys 2014, s. 281 ja 513–514.
[xi] Borenius, Heikki: Oikeudenkäyntikuluista, Defensor legis N:o 8/1920 (s. 327–338), s. 331–332.
[xii] Sarasoja, Laura – Carling, Chris: Oikeudenkäyntikulut pääkäsittelyssä ratkaistuissa riita-asioissa 2019, Edita Publishing Oy 2020, s. 43.
[xiii] Virolainen, Jyrki: Asiantuntijalausunto, Tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitean mietintö, Komiteamietintö 2003:3, Edita Publishing Oy 2003, s. 516.