Juhlaesitelmä, Itä-Suomen hovioikeuden presidentti Antti Savela, Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksen 25-vuotisjuhla 23.11.2023.

Hyvät juhlavieraat,

Tarkastelen esitelmässäni oikeustieteellistä tutkimusta ja opetusta käyttäjänäkökulmasta, tuomioistuinten ja tuomareiden silmin sitä arvioiden. Kysymys on siitä, mitä me tuomioistuimissa odotamme yhtäältä oikeustieteelliseltä tutkimukselta ja toisaalta oikeustieteelliseltä opetukselta. Esittämäni soveltunee mutatis mutandis myös syyttäjän ja asianajajan ammatteihin.

Lähtökohtana on, että oikeustieteen maisterin tutkinto on ns. virkatutkinto, joka on kelpoisuusvaatimuksena tuomarin ammattiin, mutta myös esimerkiksi syyttäjän ja asianajajan ammattiin. Oikeustieteen maisterin opinnoissa luodaan siis perusta ja edellytykset kasvussa ja kehittymisessä hyväksi tuomariksi.

Millainen on hyvä tuomari

Millainen sitten on hyvä tuomari, toisin sanoen millaista osaamista ja ammattitaitoa tuomarin ammatissa tarvitaan?

Tätä kysymystä on pohdittu lukuisia kertoja tuomarinkoulutusjärjestelmää kehitettäessä. Ehkä seikkaperäisimmin ja laaja-alaisimmin tuomarin osaamiseen ja ammattitaitoon liittyviä kysymyksiä on käsitelty lähes tarkalleen 20 vuotta sitten annetussa Tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitean mietinnössä (KM 2003:3).

Komitea listasi eri virallisissa dokumenteissa tuomareilta edellytettyjä yleisiä valmiuksia ja tehtävästä johtuvia vaatimuksia seuraavasti.

Tuomarin on oltava oikeamielinen ja itsenäinen, hänen on tunnettava laki, sen perustus ja tarkoitus sekä kyettävä perustelemaan ratkaisunsa oikeudellisesti tarkasti mutta samalla ymmärrettävästi, sillä tuomarin vastuu on lisääntyvässä määrin perusteluvastuuta, tuomarin työssä tarvitaan kirjallista ja suullista esitystaitoa, yleissivistystä, riittävät tiedot materiaalisesta ja prosessuaalisesta lainsäädännöstä, laintulkintaperiaatteista, oikeuskäytännöstä ja oikeuskirjallisuudesta. Lisäksi vaaditaan kielitaitoa, kulttuurien tuntemusta, yhteistyökykyä, ihmissuhde-, vuorovaikutus-, viestintä- ja neuvottelutaitoa sekä prosessinjohtotaitoa. Tuomarin on tunnettava ja ymmärrettävä yhteiskuntaa ja sen ilmiöitä. Hyvä tuomari on asiantunteva, kokenut, ahkera sekä sitoutunut työhönsä ja innostunut siitä. Hänellä on oikeamielisyyden ja itsenäisyyden lisäksi sellaisia ominaisuuksia kuin luovuus ja rohkeus, ja hänen on osoitettava olevansa asemansa arvoinen, mikä edellyttää aseman mukaista käyttäytymistä työn ulkopuolellakin. (KM 2003:3, s. 332–333)

Melkoinen Herkules-tuomari on hän, joka täyttää nämä kaikki, sinällään tärkeät osaamisen aspektit. Tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomiteakin myönsi, että tämä on epärealistista.

Siksi komitea määritti kaikille tuomareille yhteiseksi osaamisen ydinalueeksi sen, että tuomarilla on kyky tunnistaa ja analysoida oikeudellisia ongelmia, hankkia ongelman ratkaisemiseksi tarvittava tieto, ratkaista asia sekä ilmaista selkeästi ratkaisun lopputulos ja siihen johtaneet syyt. Tuomarin henkilökohtaisissa ominaisuuksissa painottuvat oikeamielisyys ja itsenäisyys. Tuomarilla on myös oltava kyky kohdata erilaisia ihmisiä ja heidän ongelmiaan luottamusta herättävällä tavalla. (KM 2003:3, s. 334)

Odotukset oikeustieteelliselle tutkimukselle

Mitä tällä tuomarin osaamisen ydinalueella odotetaan oikeustieteelliseltä tutkimukselta?

Tuomarin ratkaisutoiminta etenee käytännössä ja pelkistettynä seuraavasti. Tuomari tutustuu käsiteltävänä olevan asian tosiseikastoon ja sovellettavaan normistoon. Tosiseikoista hän pyrkii hahmottamaan oikeudellisesti relevantit eli prosessioikeuden termein ns. oikeustosiseikat. Samalla hän tutkii oikeuslähteitä – lakia, lain esitöitä, oikeuskäytäntöä ja oikeuskirjallisuutta – pyrkiessään muodostamaan käsityksensä siitä, mikä on asiaan sovellettavan lain sisältö. Ratkaisussaan, tuomiossa, tuomari vahvistaa esitettyyn todisteluun pohjautuen ratkaisun perustana olevan tosiseikaston ja sovellettavat oikeusohjeet. Ratkaisu huipentuu johtopäätökseen, eli mitä tästä kaikesta seuraa. Ja tämä kaikki tuomarin on tehtävä huolellisesti perustellen.   

Hyvät kuulijat, tämän kuvailun jälkeen ei ole vaikea määrittää, mikä oikeustieteen tutkimussuunta on ja tulee olemaan tuomareiden lempilapsi. Se on ilman muuta perinteinen lainoppi niin käytännöllisessä kuin teoreettisessa suuntautuneisuudessaan.  

Tuomioistuimet odottavat oikeustieteelliseltä tutkimukselta jatkossakin siis lainopillista tutkimusta.

Hyvä yliopistoväki! Systematisoikaa yhä pirstaleisempaa oikeusjärjestystä. Antakaa perusteltuja tulkintasuosituksia voimassa olevan lain sisällöstä. Kehittäkää työkaluja ja perusteluja meille tuomareille, jotta onnistuisimme työssämme parhaalla mahdollisella tavalla, ja työmme olisi myös helpompaa. Tuottakaa lainopillista tutkimusta perinteisiltä oikeuden aloilta, rikosoikeudesta, yksityisoikeuden eri aloilta, prosessioikeudesta ja julkisoikeudesta. Näin juhlapäivänä voi ylevästi todeta: tällaisesta tutkimuksesta tuomari työssään hengittää.

Perinteinen lainoppi on siksikin tärkeää, että tuomarin työ ei luonteeltaan merkittävästi eroa lainopillista tutkimusta tekevän tutkijan työstä. Erona on kaiketi lähinnä se, että tuomarilla on käsissään yksittäistapaus, johon hän lakia soveltaa, tutkija taas tarkastelee ongelmaa yleisemmältä kannalta. Yhteistä tuomarille ja tutkijalle on myös se, että perustelujen vakuuttavuudesta punnitaan heidän ammattitaitonsa.  

Tarkoitukseni ei ole vähätellä muita oikeustieteen tutkimusaloja. On selvää, että oikeustieteellisen tiedon saamiseksi ja kehittymiseksi tarvitaan oikeusteoriaa, oikeushistoriaa, oikeustaloustiedettä, oikeussosiologiaa ja muita ilmeisesti yhä useampia oikeustieteen osa-alueita. Myös lainoppi tarvitsee näitä kehittyäkseen.   

Yhden konkreettisen tutkimuskohteen nostan tässä pohdittavaksi. Perinteisen oikeustieteellisen ja lähinnä prosessioikeuden alan tuomioistuintutkimuksen kohteena on ollut yksittäinen oikeudenkäynti ja yksittäisen tuomarin toiminta oikeudenkäynnin johtajana ja asian ratkaisijana sekä asianosaisten oikeudet ja velvollisuudet oikeudenkäynnissä.

Tämä oli ymmärrettävää, kun yleiset tuomioistuimet, lähinnä alioikeudet olivat hyvin pieniä, jopa vain yhden tai vain muutaman tuomarin kokoisia yksiköitä, joissa kihlakunnantuomari ”ukkotuomarina” suvereenilla tavalla johti paitsi oikeudenkäyntejä myös yksikköään.

Tuo maailma on kuitenkin jo mennyttä. Tänään tuomioistuimet ovat suuria, jopa sadan tuomarin yksiköitä.

Voisiko oikeustieteen alalta löytyä tilaa tutkia sitä, miten nykyaikaiset tuomioistuimet niitä kokonaisuutena tarkasteltaessa voisivat parhaalla mahdollisella tavalla tuottaa oikeusturvaa? Kysymys on siis siitä, miten tuomioistuimet voisivat toimia niin, että ihmiset ja yhteisöt parhaalla mahdollisella tavalla pääsevät niissä oikeuksiinsa. Klassista prosessioikeudellista tutkimustakin toki tarvitaan. Mutta voisiko sen rinnalle merkittävänä tutkimusalueena nousta tällainen yksittäistä oikeudenkäyntiä laajempi näkökulma, joka voisi ulottua koskemaan myös tuomioistuinten ulkopuolista oikeusturvajärjestelmää?

Siksi kysyn, nähdäänkö esimerkiksi Itä-Suomen yliopistossa joskus professuuri, joka on keskittynyt tutkimaan koko oikeusturvakoneistoamme, pitäen tietenkin sisällään tärkeänä tutkimuskohteena tuomioistuimet? Näin ulkoapäin katsottuna tällainen tutkimus voisi hyvin sopia juhlivan oikeustieteiden laitoksen profiiliin, sillä tutkimuksessa epäilemättä tarvittaisiin myös poikkitieteellistä tutkimusotetta. Oikeustieteellisen näkökulman lisäksi kysymyksenasettelu tulisi ulottaa esimerkiksi johtamiseen, osaamisen ja ammattitaidon kehittämiseen ja kohdentamiseen sekä käytettävissä olevien resurssien optimaaliseen hyödyntämiseen.  

Odotukset oikeustieteelliselle opetukselle

Mitä edellä kuvatulla tuomarin osaamisen ydinalueella odotetaan puolestaan oikeustieteelliseltä opetukselta?

Oikeustieteellisen opetuksen tavoitteena on tuottaa ammattitaitoisia juristeja yhteiskunnan eri tehtäviin, ja etenkin tuomioistuimiin. Tuomioistuinten näkökulmasta on kriittisen tärkeää, että tuomarin uralle rekrytoitavilla on hyvät ammatilliset valmiudet ja he ovat motivoituneita tuomarin tehtävään.

Tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitea otti lyhyesti kantaa myös ylemmän oikeustieteellisen perustutkinnon kehittämiseen, jota se piti ilman muuta jatkossakin tuomareiden pätevyysvaatimuksena. Komitean työskennellessä vuosituhannen alussa edessä oli oikeustieteellisen koulutuksen uudistaminen ja mm. kaksiportaiseen tutkintorakenteeseen siirtyminen. Komitean mielestä tutkintoon sisältyvien opintojen vaativuustasoa ei tullut laskea eikä määrää vähentää. Opintojen oli annettava riittävä yleiskuva koko oikeusjärjestyksen sisällöstä ja tutkintoon oli sisällyttävä riittävä määrä tuomioistuinten toiminnan kannalta välttämättömiä opintoja. Koska tuomarin työnkuvaan kuuluu enenevässä määrin tehtäviä, joissa tarvitaan muitakin kuin juridisia taitoja, olisi komitean mielestä näitäkin taitoja tarpeen hankkia perusopintojen aikana. (KM 2003:3, s. 347-348)

Komitean toteama ei ole vanhentunut. Oikeustieteellisen opetuksen vaativuustaso on jatkuvasti pidettävä korkeana. Oikeustieteen opiskelijoilta on edellytettävä paneutuvaa työntekoa, sillä tuomarin ammatissa ei selviydy, ellei monipuolisen osaamisen ja ammattitaidon lisäksi ole ahkeruutta, kestävyyttä ja sinnikkyyttä.

Kuten oikeustieteellisessä tutkimuksessa, myös opetuksessa on tärkeää huolehtia siitä, että opiskelijat saavat riittävät tiedot tuomioistuimille tärkeistä oppiaineista, rikosoikeudesta, yksityisoikeudesta, prosessioikeudesta sisältäen eri maksukyvyttömyysmenettelyt ja julkisoikeudesta. Uutena merkittävänä osaamisvaatimuksena erityisesti käräjäoikeuksien tuomareille on tullut sovittelutaidot. Sovittelun soisi kuuluvan jokaisen perustutkinto-opiskelijan pakollisiin opintoihin.

Mitä pitempään olen tuomioistuimissa toiminut, sitä tärkeämmäksi olen nähnyt sen, että tuomioistuinten palvelukseen tulevat uudet lakimiehet hallitsevat yksittäisten normien sijasta ennemmin oikeusjärjestelmän kokonaisuuden, oikeuslähdeopin, laintulkintaperiaatteet, eri oikeudenalojen peruskäsitteet ja -periaatteet ja heillä on ymmärrystä systematiikkaan liittyviin kysymyksiin. Vanhaa sanontaa käyttäen, tuomarin työssä on tarpeen nähdä metsä puilta, vaikka yksittäiset puutkin toki ovat tärkeitä.

Ammattitaitoni ei riitä sen arvioimiseen, miten opetus tulisi yliopistossa käytännössä järjestää. Opetusmenetelmät kehittyvät ja nykytekniikkakin avaa uusia väyliä parhaan oppimistuloksen saavuttamiseksi. Viittaan kuitenkin Suomen oikeustieteen perustajaksi mainitun Matthias Caloniuksen oppimisnäkemykseen reilun 200 vuoden takaa, joka sisältänee jotakin ikiaikaista ja tähänkin aikaan sopivaa oikeustieteen opiskelun luonteesta:  

”Lainopin huipulle noustaan kolmea tietä: a) elävien opettajien välityksellä lakitieteellisillä luennoilla, b) mykkien ja kuolleiden opettajien välityksellä lukemalla ahkerasti lakeja ja niiden tulkitsijain teoksia sekä käyttämällä lisäksi omaa harkintaa, c) käytännöllä ja kokemuksella. Parhaita tuloksia saavuttaa se, jolla on mahdollisuus käyttää yhdessä näitä kolmea tietä; huonoimpia se, jolla on tarjona vain viimeksi mainittu. Se vaatii paljon aikaa eikä koskaan johda varmaan ja perusteelliseen tietoon. Muutamat harvat esimerkit eivät tässä todista mitään.” (Matthias Calonius, Siviilioikeuden luennot, s. 22. Vammala 1946)

Käytäntö ja kokemus karttuvat yliopiston jälkeen työelämässä. Oikeustieteen maisterin tutkinto on vasta alkumatka tuomariksi kehittymisen polulla. Sitä seuraavat esimerkiksi tuomioistuinharjoittelu, esittelijänä toimiminen ylioikeuksissa ja tuomareiden melko tuore koulutusjärjestelmä, asessoreiden koulutusohjelma. Tämän kokonaisuuden edelleen kehittämistä pohditaan parhaillaan valtioneuvostotasolla.

Yliopistolta ei siis odoteta, että sieltä valmistuisi valmiita tuomareita.

Lopuksi

Kun Itä-Suomen yliopistolle annettiin oikeustieteen maisterin tutkinnonanto-oikeus kymmenen vuotta sitten, yhtenä perusteena oli turvata juristien saatavuus myös Itä-Suomen alueella. Pohdinnan paikka on siinä, miten yliopisto on onnistunut ja onnistuu vastaisuudessa tässä tehtävässään. Itä-Suomen hovioikeuden tuomiopiirissä hakijoita tuomarin virkoihin on silmiinpistävän vähän. Myös hovioikeudessa on viime vuosina ollut jatkuvaa vajausta esittelijöiden virkojen hoitajista.

Syyt rekrytointiongelmiin ovat tietenkin moninaiset ja liittyvät yleisempiin yhteiskunnan kehittymistrendeihin. Onko kuitenkin niin, että lisääntynyt paikkariippumaton opiskelu, siis opiskelu etänä, vähentää entisestään opiskelijoiden sitoutumista näille itäisen Suomen alueille?

Lopetan esitykseni lausumalla parhaimmat onnitteluni juhlivalle ja jatkuvasti kehittyvälle oikeustieteiden laitokselle. Kiitän yliopistoa ja oikeustieteiden laitosta siitä koulutusyhteistyöstä, jota se on tehnyt hovioikeuden kanssa jo vuosia tuomareiden täydennyskoulutuksessa. Lisäksi esitän kiitokset siitä, että oikeustieteiden laitos on viime vuosina lähtenyt konkreettisella tavalla rakentamaan syvempää yhteistyötä alueen tuomioistuinten kanssa.