Kirjoittanut hovioikeuden presidentti Markku Arponen †.

Itä-Suomen hovioikeuden presidenttinä

Aloitin työt hovioikeudessa maanantaina 2.12.2002. Silloin Itä-Suomen hovioikeudessa oli presidentin lisäksi kolme hovioikeudenlaamannia, 17 hovioikeudenneuvosta, joista yksi oli virkavapaalla koko vuoden ilman sijaista, 22 esittelijää ja 21 kansliahenkilöstöön kuuluvaa kansliapäällikkö mukaan luettuna. Henkilöstön määrä oli kaikkiaan yhteensä 64 henkilöä.

Lopetin työt hovioikeudessa perjantaina 30.11.2007. Silloin Itä-Suomen hovioikeudessa oli presidentin lisäksi kolme hovioikeudenlaamannia, 22 hovioikeudenneuvosta, 17 esittelijää ja 21 kansliahenkilöstöön kuuluvaa kansliapäällikkö mukaan luettuna. Henkilöstön määrä oli kaikkiaan yhteensä 64 henkilöä.

Tarkkaavainen lukija voi huomata, että merkittävä muutos kuluneen viiden vuoden aikana tapahtui jäsenten ja esittelijöiden lukumäärien suhteessa. Näin ei käynyt sattumalta, vaan tarkoituksella. Tästä kaikki jäsenet eivät pitäneet. Muutoksen syihin palaan myöhemmin osassa ??.

Itä-Suomen hovioikeudessa oli aikojen alusta ollut tapana kokoontua vuosittain tammikuussa Loppiaisen jälkeisenä maanantaina toimintavuoden avajaisjumalanpalvelukseen tuomiokirkkoon. Pyysin palvelukseen mukaan papin Kuopion ortodoksisesta seurakunnasta. Tämän jälkeen vuodesta 2003 tuomiorovasti ja ortodoksinen pappi toimittivat ekumeenisen palveluksen yhdessä. Arkkipiispa Leo ja tuomiorovasti toimittivat yhdessä vuonna 2005 ekumeenisen palveluksen Pyhän Nikolaoksen katedraalissa.

Aloitin työni presidenttinä haastattelemalla joulu-tammikuussa koko henkilöstön. Saatuani urakan valmiiksi ihmettelin mielessäni, mitä täällä oli tapahtunut niiden noin 25 vuoden aikana, minkä olin ollut täältä poissa, kun mitään ei näyttänyt tapahtuneen.

Ensimmäisen kysymykseni ”Kuka on lähiesimiehesi?” tarkoitus oli selvittää organisaatiota. Kaikkien henkilöstöryhmien vastauksissa oli runsas kirjo. Hajonta oli suurin kansliahenkilöstöllä, joiden käsitykset lähiesimiehestä vaihtelivat osastosihteeristä presidenttiin.

Seuraavat kysymykset kaikille olivat ”Mikä on tehtäväsi hovioikeudessa?” ja ”Mitä odotat minulta uutena presidenttinä?”. Tarvittaessa kysyin tarkennuksia, kuten esimerkiksi ”Onko jotain, mitä haluaisit omassa työssäsi muuttaa?” tai ”Mihin haluaisit minun työsi kannalta kiinnittävän huomiota?”

Useimmat haastateltavista olivat sitä mieltä, että hovioikeudessa kaikki oli hyvin. Tavallisin vastaus oli: ”tehdään niinkuin ennenkin”.  Muistan, että ainakin hovioikeudenneuvoksilla Juha Voutilaisella (hovioikeudenlaamanni 1.6. 2003 lukien) ja Olavi Snellmanilla (samoin 1.1.2007 lukien) oli kehittämisajatuksia mm. tuomaripainotteiseen työtapaan siirtymisestä.

Työskentely Itä-Suomen hovioikeudessa perustui edeltäjäni 2.5.1994 vahvistamaan työjärjestykseen siihen myöhemmin tehtyine muutoksineen. Uusi hovioikeuslaki (56/1994) oli tullut voimaan 1.5.1994. Tässä yhteydessä säädettiin, että hovioikeuden presidentti vahvisti viraston työjärjestyksen. Tätä ennen korkein oikeus määräsi kaikille hovioikeuksille yhteisen työjärjestyksen.

Vuoden 1994 työjärjestyksen mukaan osastolle jaetut jutut jaettiin esittelijöille, jotka myös valmistelivat ja esittelivät jutut sekä laativat luonnoksen (konseptin) hovioikeuden toimituskirjaksi.  Jäsenten päätyöksi oli muodostunut konseptin tarkastaminen. Konsepti kiersi tarkastavalta jäseneltä välijäsenen kautta puheenjohtajalle, joka loppujen lopuksi muotoili konseptin kirjoitusasun.

Muutoksenhakua hovioikeuteen ja asian käsittelyä hovioikeudessa koskevat säännökset (hovioikeusmenettely) uudistettiin 1.5.1998 voimaan tulleella lailla oikeudenkäymiskaaren muuttamisesta (165/1998).

Ennen uusien säännösten voimaan tuloa lähes kaikki asiat ratkaistiin hovioikeudessa esittelijän esittelystä kirjallisen oikeudenkäyntiaineiston perusteella. Oikeudenkäyntimenettely Suomen hovioikeuksissa oli periaatteiltaan samanlainen kuin se oli ollut Turun hovioikeuden perustamisesta vuodesta 1623 alkaen.

Tosin hovioikeudet oli 1.1.1979 voimaan tulleella oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 8 §:n muutoksella velvoitettu toimittamaan suullinen käsittely silloin, kun oli kysymys alioikeuden rangaistusvaatimuksesta tekemän ratkaisun muuttamisesta näytön uudelleen arvioimisen perusteella. Näitä suullisia käsittelyitä kutsuttiin hovioikeuksissa pakkosuullisiksi. Niiden määrä jäi hyvin vähäiseksi. Suullisten käsittelyjen osuus vaihteli ennen vuoden 1998 uudistusta hovioikeuksissa 2,3 %:n (Helsinki) ja 6,9 %:n (Vaasa) välillä vuonna 1996.

Heikki Pihlajamäki on todennut, että vuoden 1998 uudistus mullisti hovioikeuksien työtapoja ehkä enemmän kuin mikään toinen lainmuutos sitten hovioikeuksien perustamisen. (Heikki Pihlajamäki, Ylioikeus yhteiskunnan peilissä. Helsingin hovioikeus 1952-2002, Helsinki 2002, s. 131)

Kirjallisen menettelyn ohella menettely hovioikeudessa haluttiin muuttaa pitkälti vastaamaan pääkäsittelyä käräjäoikeudessa. Jos valituksessa oli vaadittu pääkäsittelyä, se oli pääsäännön mukaan toimitettava ja asia ratkaistava hovioikeudessa pääkäsittelyssä esitetyn oikeudenkäyntiaineiston perusteella.

Presidentti oli 28.5.1998 muuttanut työjärjestystä lainkäyttöasioiden käsittelyn ja ratkaisemisen osalta vastaamaan uudistetun hovioikeusmenettelyn vaatimuksia. Muutoksesta huolimatta osastoille jaetut asiat jaettiin edelleen esittelijöille. Esittelijän ohella jutulle määrättiin ”vastaava jäsen”, jonka tuli tarvittaessa ohjata esittelijää asian valmistelussa.

Olennaista on havaita, että käytännössä juttujen valmistelu oli täysin esittelijän varassa. Esittelijän tehtävänä oli ennen esittelyä tai pääkäsittelyä laatia luonnos hovioikeuden ratkaisun kertoelmaksi. Kirjallisessa menettelyssä esittelijä teki ehdotuksen ja laati luonnoksen (konsepti) asian ratkaisuksi. Pääkäsittelyssä ratkaistavissa asioissa jutun valmistellut esittelijä osallistui pääkäsittelyyn ja piti siinä pöytäkirjaa sekä päätösneuvottelussa lausui ensin käsityksensä asiasta ja saamiensa ohjeiden mukaisesti laati luonnoksen (konsepti) asian ratkaisemiseksi.

Jäsenten pääasiallinen työ oli muutoksen jälkeenkin sekä kirjallisessa menettelyssä että pääkäsittelyssä ratkaistavissa jutuissa sama kuin ennenkin: esittelijän laatiman konseptin tarkastaminen kierrolla. Vuoden 1998 uudistus ei juuri lainkaan mullistanut ainakaan Itä-Suomen hovioikeuden sisäisiä työtapoja. Työjärjestyksen määräykset ”vastaavan jäsenen” tehtävistä jäivät kuolleeksi kirjaimeksi.

Olen aiemmin tässä kirjoitussarjassa (ks. osa VII) kuvannut työskentelyä Rovaniemen hovioikeudessa ns. linnunpönttömallilla. Esittelijä syötti istuntohuoneeseen kokoontuneille jäsenille valmistelemansa jutun samaan tapaan kuin lintuemo antaa ruokaa pöntössä odottaville poikasilleen. Ilman esittelijän toimia jäsenillä ei olisi ollut mitään pureskeltavaa.

Kokemuksesta voin sanoa, että samaan tapaan työskenneltiin Itä-Suomen hovioikeudessa 1970-luvulla, Rovaniemen hovioikeudessa 1990-luvun puolivälissä ja Itä-Suomen hovioikeudessa vielä 2000-luvulla aloittaessani siellä presidenttinä. Ainoa merkittävä muutos poissaoloni aikana Itä-Suomen hovioikeudessa oli, että jäsenet toki istuivat vuoden 1998 uudistuksen jälkeen pääkäsittelyitä, jotka päätösneuvottelujen jälkeen huipentuivat entiseen tapaan konseptin tarkastamiseen kierrolla.

Korkeimman oikeuden käräjäoikeuspäivänä 12.5.2003 pitämässäni kommenttipuheenvuorossa käräjätuomari Hannu Räsäsen varsinaiseen puheenvuoroon kritisoin (itä)suomalaisia asianajajia siitä, että he eivät kokeneet olevansa tärkeitä oikeudenhoidon toimijoita, vaan ”päämies on oikeudenkäyntiavustajalle Jumala eikä muulla ole väliä”. Kaipasin asianajajakunnan muuttumista läpikotaisin yhteiskunnallisesti vastuunalaiseksi oikeudenhoidon orgaaniksi esimerkiksi norjalaisen mallin mukaan. (Heikki Pihlajamäki, Kansan ja esivallan välissä. Suomalaisen asianajajakunnan historia, Helsinki 2009, s. 274)

Annoin kesäkuussa 2003 haastattelun Lakimiesuutisille. Se julkaistiin lehden elokuun numerossa 5/2003. Juuri ennen haastattelua oli 23.5.2003 annetulla lailla oikeudenkäymiskaaren muuttamisesta (381/2003) säädetty seulontamenettelystä hovioikeuksissa. Kysymys oli valitusten eriyttämismenettelystä, jossa hovioikeus kykeni tietyin edellytyksin päättämään, oliko sinne käräjäoikeudesta saapunut valitus otettava enempään tutkintaan vai voitiinko valituksen tutkiminen hovioikeudessa päättää ja asian käsittely lopettaa.

Haastattelussa jatkoin edellä mainitussa kommenttipuheenvuorossa aloittamaani teemaa  toteamalla seuraavan:

”Asianajaja on tärkeä toimija päämiehen suhteen. Hän jo pystyisi seulomaan juttuja, koska hän parhaiten tuntee tapauksen. Hän voisi voimakkaasti vaikuttaa siihen, ettei jutusta valiteta. Hänen pitäisi kertoa päämiehelleen, että päätös on aivan oikea eikä tarvetta valittamiseen ole. Silti asiakas voi valittaa hovioikeuteen. Asiakkaan kannalta valitus ei koskaan ole turha. Ongelmat ovat siinä, että resurssit ovat niukkoja.”

Otin haastattelussa kantaa myös uuteen seulontamenettelyyn. Pidin lain tavoitteita hyvinä toteamalla seuraavan:

”Hovioikeuden pitää keskittää voimavarat niihin asioihin, joissa on todellista oikeusturvan tarvetta. Sen tulee koettaa hoitaa kevyemmin ne valitusasiat, joissa käräjäoikeuden ratkaisu ja menettelytavat ovat olleet oikeat”.

Olin haastattelussa myös todennut, että seulonnan arviointi olisi vaikeaa näyttökysymyksissä. Tältä osin iskin kirveeni kiveen. Korkein oikeus antoi nimittäin marraskuussa 2004 kaksi ennakkoratkaisua (KKO 2004:116 ja 117), joiden mukaan pääkäsittelyssä ratkaistavat asiat eivät kuuluneet seulontamenettelyn piiriin. Tähän ongelmaan palaan seuraavassa osassa.

(Jatkuu osassa XVII)