Kirjoittanut hovioikeudenpresidentti Markku Arponen.

(Jatkoa korkeimpaan oikeuteen)

Toimin korkeimman oikeuden jäsenenä ja oikeusneuvoksena 1.10.1998 – 30.11.2002. Tuona aikana olin viiden jäsenen kokoonpanossa mukana tekemässä 165 ennakkopäätöstä, ratkaisemassa ylimääräistä muutoksenhakua koskevia hakemuksia ja etupäässä kahden jäsenen kokoonpanossa lukematonta määrää valituslupaa koskevia hakemuksia.

Noissa ennakkopäätöksissä äänestin 27 ratkaisussa yksin tai yhdessä yhden tai useamman jäsenen kanssa. Professori emeritus Jyrki Virolaisen pyynnöstä listaan nuo ratkaisut: KKO 1999:58, 1999:76, 1999:104, 1999:124, 2000:28, 2000:71, 2000:104, 2001:8, 2001:10, 2001:23, 2001:48, 2001:86, 2001:95, 2001:101, 2001:110, 2001:122, 2001:125, 2001:135, 2002:27, 2002:39, 2002:43, 2002:72, 2002:91, 2002:116, 2003:13, 2003:17 ja 2003:23.

Olin mukana työryhmässä laatimassa oikeusministeriölle korkeimman oikeuden lausuntoa luonnoksesta hallituksen esitykseksi rikosoikeuden yleisiä oppeja koskeviksi säännöksiksi (OH 2001/5, lausunto nro 470). Työryhmän puheenjohtajana toimi presidentti Olavi Heinonen ja jäseninä oikeusneuvokset Anja Tulenheimo-Takki, Mikko Tulokas, Markku Arponen ja Liisa Mansikkamäki. Työryhmän sihteerinä toimi ma. vanhempi oikeussihteeri Jarmo Hirvonen.

Seuraavaksi teen joitakin nostoja mieleeni jääneistä korkeimman oikeuden ennakkoratkaisuista, joissa olin mukana.

Ratkaisussa KKO 2002:116 korkeimman oikeuden enemmistö katsoi, ettei ulosottovelallinen voinut vedota itsekriminointisuojaan, sillä ulosottoselvitystä ei ollut vaadittu rikostutkinnan vuoksi vaan velallisen omaisuuden selvittämiseksi.

Enemmistö toisin sanoen perusti ratkaisunsa siihen tarkoitukseen, jossa ulosottoselvitys oli toimitettu. Kun ulosottoselvityksessä ei ollut tarkoitus selvittää rikosta, pakon kohteena ollut ulosottovelallinen ei nauttinut itsekriminointisuojaa.

Enemmistö totesi myös, että ulosottovelvollisen kieltäydyttyä tietojen antamisesta ei voitu arvioida, olisiko tietoihin joiltakin osin tullut soveltaa itsekriminointisuojaa tai olisiko ulosottoselvityksessä annettuja tietoja voitu käyttää näyttönä mahdollisessa myöhemmässä rikosoikeudenkäynnissä.

Äänestin ratkaisusta. Katsoin ulosottovelallisella olleen hyväksyttävän syyn olla ilmoittamatta varallisuuttaan ulosottoselvityksessä.

Totesin lausunnossani, että ulosottovelkojat ovat olleen samalla mahdollisen rikosjutun asianomistajia ja vireillä ollut esitutkinta sekä ulosottoselvitys ovat koskeneet samoja seikkoja. Ulosottoselvitys ja sen sisältämät tiedot annetaan myös velkojille. Sen vuoksi pidin todennäköisenä, että ulosottoselvityksessä annettuja tietoja käytettäisiin ulosottoselvityksen antajaa vastaan mahdollisessa rikosprosessissa.

Toisin sanoen katsoin, ettei tietojen ilmoittamisen ja rikosprosessin välillä ollut palomuuria. Näin ollen ulosottovelallisella oli perusteltu syy olettaa, että tiedonantovelvollisuuden täyttäessään hän saattoi joutua antamaan tietoja, jotka saattaisivat hänet syytteen vaaraan.

Tapauksen KKO 2002:116 ulosottovelallinen valitti sittemmin asiassa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen (EIT). Tapaus Marttinen v. Suomi (21.4.2009)

EIT kiinnitti ratkaisussa huomiota erityisesti siihen korkeimmassa oikeudessakin ilmi tulleeseen seikkaan, että esitutkinta ja ulosottoselvitys koskivat samoja tosiseikkoja. Näin ollen valittaja ei voinut sulkea pois sitä mahdollisuutta, että hänen antamiaan tietoja myöhemmin käytettäisiin näyttönä syyllistymisestä velallisen petokseen.

EIT totesi, että vaikka ulosottomiehellä oli virkansa puolesta vaitiolovelvollisuus ulosottoselvityksessä annetuista tiedoista, vastaavaa rajoitusta ei ollut lainsäädännössä velkojien osalta.

Näin ollen EIT katsoi Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kohdassa turvattua itsekriminointisuojaa loukatun.

Ks. Dan Frände, KKO 2009:80 ja sen arviointi, Lakimies 2/2010, s. 233 ss., erit. s. 236, Antti Tapanila, Itsekriminointisuoja tiedonanto- ja toimimisvelvollisuuden rajoitteena, Defensor Legis 5/2010, s. 560 ss., erit. s. 572-573 ja Laura Pentikäinen, Itsekriminointisuoja oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takeena ja suhteessa vapaaseen todistusteoriaan, Defensor Legis 2/2012, s. 224 ss., erit. s. 240 ja 247.

EIT:n ratkaisu annettiin vuonna 2009. Silloin olin jo jäänyt eläkkeelle. Näin ollen minulla ei ole käsitystä, minkälaista keskustelua tapaus Marttinen v. Suomi herätti korkeimmassa oikeudessa. Dan Fränden artikkelista ilmenee kuitenkin, että ratkaisu aiheutti säpinää ja toimenpiteitä sekä muutti merkittävästi ja laaja-alaisesti oikeuskäytäntöä. Ajattelen omahyväisesti, että minullakin oli tässä kehityksessä vähäinen rooli hyvin perustellun eriävän mielipiteen esittäjänä jutussa KKO 2002:116.

Olen jälkeenpäin ihmetellyt, minkä vuoksi enemmistö ei voinut päätyä minun kannalleni. Olinhan eriävässä mielipiteessäni perustellut ihmisoikeusvelvoitteiden mukaisen ja ihmisoikeusystävällisen ratkaisuvaihtoehdon. Viittasin lausunnossani EIT:n ratkaisuihin Saunders v. Yhdistynyt kuningaskunta 17.12.1996 ja J.B. v. Sveitsi 3.5.2001. Enemmistö ei lainkaan noteerannut noita ratkaisuja jättäessään perusteluissaan viittaamatta niihin.

Riittämättömyyden tunne tuli minulle hyvinkin tutuksi yrittäessäni valoisassa yksinäishuoneessa pakertaa jutun kimpussa. En toki työssäni tuntenut jatkuvaa riittämättömyyttä. Joskus vain tuntui siltä, että en osaa ratkaista tätä tapausta. Samalla muistutin itseäni, että jutussa on mukana neljä muuta jäsentä. Riittää, että teen parhaani.

Helpotusta antoi Kaarlo Tuorin ajatus siitä, että tuomioistuinten, myös korkeimman oikeuden tuomiot ovat kuitenkin perimmältään puheenvuoroja oikeusjärjestyksen kehittämisessä, eivät mitään jumalantuomioita.

Muistutin itseäni myös siitä, että mahdollisista onnistumisista ei passaa hehkuttaa. Antiikista olemme oppineet, että hybristä seuraa väistämättä nemesis. Ylpeyttä seuraa aina lankeemus.

Tuomarin on suhtauduttava korkeimmassa oikeudessa kaikkiin valitusluvan saaneisiin juttuihin siten, että ne ovat vaikeita ratkaista. Liiallinen itsevarmuus johtaa helposti ylimielisyyteen ja ennen pitkää kohtalokkaasti väärään tuomioon.

Ratkaisussa KKO 2002:91 oli kysymys hallinnan loukkauksesta. Kaksi nuorta henkilöä oli turkisliikkeen edustalla järjestetyn mielenosoituksen tehostamiseksi lukittautunut turkisliikkeen oveen.

Enemmistö katsoi syytettyjen teollaan syyllistyneen hallinnan loukkaukseen. Oikeusneuvos Lauri Lehtimaja ja minä päädyimme hylkäämään syytteen.

Tapaus on jäänyt mieleeni sen takia, että Lauri kirjoitti erinomaiset perustelut syytteen hylkäämiselle. Koska olin virkaiässä Lauria nuorempi jäsen, hänen kirjoittamansa perustelut olisivat sovelletun käytännön mukaisesti tulleet minun nimiini ja Lauri olisi joutunut tyytymään olemaan samaa mieltä kanssani.

Tämä käytäntö ei mielestäni olisi tehnyt oikeutta Laurille. Sen vuoksi keskustelematta asiasta hänen tai kenenkään muun kanssa kirjoitin nimiini omat, vähemmän ansiokkaat perustelut.

Ratkaisussa KKO 2002:123 oli kysymys takaussitoumuksen lakkaamisesta. Tapaus on jäänyt mieleeni sen vuoksi, että korkeimman oikeuden ratkaisussa oli ilman perusteluja vain neljä sanaa: ”Hovioikeuden päätöstä ei muuteta.” Lyhyestä virsi kaunis!

Ennakkopäätöksen otsikko laadittiin Vaasan hovioikeuden seikkaperäisen ja hyvin perustellun päätöksen perusteella. Korkeimmalla oikeudella ei ollut siihen mitään lisättävää.

Ukkotuomarini Teuvo Sepponen (ks. osa I) toimi syksyllä 1968 useamman kuukauden määräaikaisena korkeimman oikeuden jäsenenä ja oikeusneuvoksena. Käydessäni silloin eräänä viikonloppuna työpaikallani Saloisten tuomiokunnan kansliassa tapasin Teuvon työhuoneessaan korkeimman oikeuden jutun kimpussa. Hän kritisoi korkeimman oikeuden käytäntöä, jonka mukaan jäsenen piti kierrolla kirjoittaa lappu jokaiseen juttuun, vaikka hänellä ei olisi ollut mitään erityistä sanottavaa. Kuten ratkaisusta KKO 2002:123 ilmenee, tuo käytäntö ei ollut enää 30 vuotta myöhemmin voimassa

Ratkaisussa KKO 2002:28 korkeimman oikeuden enemmistö velvoitti Suomen valtion suorittamaan voimayhtiölle vahingonkorvausta sillä perusteella, että voimayhtiön Iijoen alajuoksulle rakentamiin viiteen voimalaitokseen tehdyt varaukset kolmansia koneistoja varten olivat käyneet hyödyttömiksi koskiensuojelulain (35/1987) säätämisen takia.

Äänestin ratkaisusta ja hylkäsin voimayhtiön valtioon kohdistaman korvausvaatimuksen. Päädyin siihen, että voimayhtiö oli tehnyt voimalaitoksiin varaukset kolmansia koneita varten omalla riskillään eikä valtio ollut säätämällä koskiensuojelulain vastuussa vaaditusta korvauksesta.

Myöhempi ratkaisu KKO 2006:71, jossa en tietenkään ollut mukana, liittyi samaan kokonaisuuteen eli siihen, että koskiensuojelulaki esti Iijoen vesistön jatkohyödyntämisen. Ratkaisussa korkein oikeus vahvennetusssa jaostossa yksimielisesti hylkäsi voimayhtiön valtiota vastaan ajaman korvausvaatimuksen.

Olin aikoinaan (ks. osa III) 6.5.1987 julistanut Rovaniemen kihlakunnanoikeuden päätöksen jutussa KKO 1990:171. Päätöksen mukaan Suomen valtio ei ollut Kemijoki Oy:n osakkeenomistajana rikkonut yhtiösopimusta ja yhtiöjärjestystä sillä, että eduskunta oli säätänyt lain Ounasjoen erityissuojelusta (703/1983). Minä opin silloin, että eduskunnan lainsäädäntötoimi sinänsä ei tuota Suomen valtiolle korvausvastuuta.

Ratkaisussa KKO 2000:97 korkeimman oikeuden enemmistö, johon minäkin kuuluin, hylkäsi voimayhtiön valtioon kohdistaman vahingonkorvausvaatimuksen. Jutussa oli kysymys siitä, että Suomen valtio ja voimayhtiö olivat v. 1974 ja v. 1978 sopineet Kyrönjoen vesitaloussuunnitelmaan liittyen jokea koskevista vesistötöistä ja kolmen voimalaitoksen rakentamisesta. Voimalaitoksista valmistui vain yksi, koska Kyrönjoen erityissuojelusta annettu laki (1139/1991) esti muiden rakentamisen.

Ratkaisun mukaan voimayhtiöllä ei ollut Kyrönjoen erityissuojelusta annetun lain nojalla maksettavien korvausten lisäksi oikeutta saada valtiolta korvausta siitä vahingosta, joka oli aiheutunut yhtiölle voimalaitosten rakentamista koskevan sopimuksen toteuttamatta jäämisestä Kyrönjoen erityissuojelulain johdosta.

Ratkaisussa KKO 2002:21 oli kysymys siitä, oliko ruumiillinen kurittaminen yksityisessä lastensuojelulaitoksessa julkisen vallan käyttöä.

Olin tässä jutussa tarkastavana jäsenenä. Muistan, että jouduin sattuneesta syystä tavanomaista enemmän ennen esittelyä valmistelevasti perehtymään asiaan ja varsinkin esittelyn jälkeen tekemään kovasti työtä saadakseni jutun sellaiseen kuntoon, että saatoin laittaa sen eteenpäin muille jäsenille.

Oikeusneuvos Kari Kitunen äänesti jutussa ja kirjoitti ansiokkaan eriävän mielipiteen.

Aloittaessani syksyllä 1998 korkeimmassa oikeudessa Kari neuvoi minua KKO:n tuomion kirjoittamisessa: aloita normilla jne.

Tässä yhteydessä sopii mainita, että korkein oikeus ryhtyi joskus vuosituhannen vaihteessa järjestelmällisesti tarjoamaan muiden tuomioistuimien vakinaisille tuomareille mahdollisuutta toimia korkeimmassa oikeudessa määräaikaisina esittelijäneuvoksina. Kysymys oli työssä oppimisesta ilman tavoitetta hakeutua pysyvästi korkeimman oikeuden palvelukseen.

Muistan joidenkin tuomareiden tarttuneen tarjoukseen. Minusta on hyvän ammattilaisen merkki, että hän rohkenee tulla pois mukavuusalueeltaan ja haluaa tehdä sellaista, mitä ei vielä osaa.

Pidin Kouvolan hovioikeuspiirin VIII tuomaripäivänä Kouvolassa 20.10.1999 pyydetyn puheenvuoron otsikolla Tuomion laatuvaatimukset: tuomarin näkökulma. Rajoitin esitykseni tuomiota koskeviin muodollisiin vaatimuksiin. Sakari Laukkasen tehtävänä oli kertoa, ”miten kirjoitan hyvän tuomion”.

Esityksessäni en usko sanoneeni mitään uutta kirjoitetun tuomion laatuvaatimuksista. Mutta kiinnitin huomiota myös tuomion julistamiseen seuraavasti:

”Puhuttaessa tuomion laatuvaatimuksista ei riitä, että kirjoittaa hyvän tuomion. Tuomion julistamiseen on myös kiinnitettävä huomiota. Tämä on tärkeää sen vuoksi, että asianosaisten luottamukseen tuomioistuimeen vaikuttaa tapa, miten tuomari toimii.

Tuomio julistetaan asianosaisille. Sen vuoksi tuomiota ei tule julistaa paperista lukemalla, vaan ongelmakeskeisesti ja kansantajuisesti selostamalla, miksi asiassa kävi niin kuin kävi. Tuomiota julistettaessa tulee huomioida asianosaiset kääntymällä kulloisenkin asianosaisen puoleen ja katsekontaktissa häneen selostaa kannanotot juuri niihin kysymyksiin, joihin asianosainen on omilla prosessitoimillaan kiinnittänyt oikeuden huomiota.

Tuomioon kirjoitettavia itsestäänselvyyksiä, kuten lainkohtia selvissä tapauksissa ei siis ole tarpeen julistaa. Tuomio on julistettava puhekielellä ja niin helppotajuisesti, että asianosaiset ja yleisö vaikeuksitta ymmärtävät ratkaisun lopputuloksen ja miksi siihen on päädytty. Lopuksi voi vielä toistaa lyhyesti tuomion lopputuloksen ydinkohdat.

Tuomion perusteluilla on usein turha yrittää vakuuttaa mielestään oikeassa olevaa asianosaista siitä, että hän olikin väärässä. Vaikka kirjoittaisi tuomion enkelien kielellä, vakuuttaminen ei onnistu. Se johtaa vain liikoihin sanoihin.

Sen sijaan on tärkeää, että asianosaisille syntyy paitsi oikeudenkäynnissä myös tuomiota julistettaessa kuva siitä, että tuomari on hyvin perehtynyt heidän asiaansa ja pyrkii siinä oikeudenmukaiseen ja heidän tarpeensa tyydyttävään ratkaisuun. Tämän takia on vältettävä kansliatuomioita. Kun tuomio kirjoitetaan julistamisen jälkeen lopulliseen muotoonsa, sitä voidaan tarpeen mukaan stilisoida”

Kansliatuomioihin olen suhtautunut nihkeästi. Ennen 1.12.1993 niitä ei kenenkään tarvinnut käyttää, koska jutun saattoi lykätä tietylle päivälle ja kellonajalle päätöksen julistamista varten.

Oikeusneuvos Juha Häyhä aloitti oikeusneuvoksena 1.10.2001. Samana syksynä marras- joulukuussa oikeusneuvos Pertti Välimäki, Juha ja minä päätimme lähteä kylpemään Kotiharjun saunaan. Tuumaan yhtyivät oikeussihteerit Timo Heikkinen, Markku Markkula, Pekka Pulkkinen ja Jyrki Rinnemaa.

Kotiharjun saunan kuuluisan kiukaan pehmeistä löylyistä nauttiessa unohtuivat maiset murheet. Perinpohjaisen saunomisen ja kylpemisen jälkeen jäähdyttelimme pukuhuoneessa virvokkeita nauttien. Saunomisen jälkeen jatkoimme porukalla virvokkeiden nauttimista Kallion kapakoissa. Jos jotain muistaisin perusteellisen kapakkakierroksen jälkeen, arvelisin maailmaa parannetun.

Olin vielä marraskuussa 2002 mukana samanlaisella retkellä. Minulla ainoa ero vuoden takaiseen oli, että nyt antauduin puhdistettavaksi pesijän käsittelyssä. Minua ei mikään muu harmittanut kuin se, että en ollut edellisellä kerralla rohjennut maksimoida saunanautintoa vastaavalla tavalla.

Kiitän korkeimman oikeuden informaatikkoa Eija Tükenmeziä hänen muistini tueksi osien XII-XIII kirjoittamisessa hyödyllisten tietojen lähettämisestä.

Seuraavassa osassa XIV kirjoitan pääasiassa 2000-luvun alussa istuneista kahdesta komiteasta, joiden puheenjohtajana hääräsin ja jotka tunnettiin nimellä ”Arposen komitea”. Tuolla nimellä vankeinhoitoväki kutsui vankeusrangaistuskomiteaa (KM 2001:6) ja tuomioistuinväki tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomiteaa (KM 2003:3).

(Jatkuu osassa XIV)