Kirjoittanut hovioikeuden presidentti Markku Arponen.

(jatkoa Rovaniemen hovioikeuteen)

Rovaniemen hovioikeuden liikennevakuutuskorvausta koskeva tapaus S 95/255
 
Kantaja A oli 14.1.1991 saanut liikenneonnettomuudessa, jossa toisena osapuolena oli valtion omistama ajoneuvo, pernarepeämän sekä lantion, lapaluun ja olkaluun yläosan murtumat, joista aiheutuneen työkyvyttömyyden perusteella valtiokonttori oli suorittanut hänelle muun muassa työkyvyttömyyseläkettä 100 %:n työkyvyttömyysasteen perusteella ajalta 1.1.-28.2.1994.

A oli kanteessaan Oulun käräjäoikeudessa muun ohella vaatinut vahvistettavaksi, että hänen liikenneonnettomuudesta johtuva työkyvyttömyytensä oli ollut 100 % ajalla 1.1.-31.8.1994.

A:n vaatimus oli perustunut siihen, että hänelle oli liikenneonnettomuudesta aiheutunut saamiensa vammojen lisäksi kipuja, masentuneisuutta, pelko-oireita, huimausta ja väsymystä, joista hänelle oli aiheutunut työkyvyttömyys hänen esittämänsä lääketieteellisen selvityksen (Merikosken kuntoutus ja tutkimuskeskuksen lausunto ja kaksi lääkärinlausuntoa) mukaan 31.8.1994 saakka.

Valtiokonttori oli vaatinut, että kanne hylätään ja vedonnut siihen, että valtiokonttorin esittämän asiakirjoihin perustuneen lääketieteellisen selvityksen mukaan A:n liikenneonnettomuudessa saamat fyysiset vammat olivat parantuneet. A:n oireet ja sairaudet eivät 28.2.1994 jälkeen johtuneet liikenneonnettomuudesta, vaan jostain muusta syystä.

Oulun käräjäoikeus oli 29.3.1995 kansliassa antamallaan tuomiolla muun ohella katsonut selvitetyksi, että A:lla oli oikeus saada työkyvyttömyyseläkettä vaatimallaan tavalla.

Hovioikeus, jossa valtiokonttori oli vaatinut kanteen hylkäämistä, hylkäsi 16.1.1996 antamallaan tuomiolla valituksen, koska A:n esittämät lausunnot olivat perustuneet henkilökohtaiseen hoitosuhteeseen ja potilaasta tehtyihin havaintoihin. Sen vuoksi A:n kanteensa tueksi esittämää näyttöä oli pidettävä luotettavampana ja uskottavampana kuin valtiokonttorin esittämää vastanäyttöä.

Jäsenet: Markku Arponen, Maija Liisa Salonen ja Marianne Wagner-Prenner
Esittelijä: Sakari Laukkanen

Korkein oikeus ei myöntänyt valituslupaa.

Korkein oikeus on antanut whiplahs eli niskan retkahdusvamman tapauksissa, joissa on vastaava näytön arvioinnin ongelma, ennakkopäätökset KKO:1997:163; 2005:99 ja 2018:50.

Toimin OHOIn (oikeushallinnon tiedotuslehti) vuoden 1996 palstanpitäjänä. Kirjoitin lehden joka numeroon sivun mittaisen kolumnin yläotsikolla AMMATTI: TUOMARI. Numeroihin 1- 2/96 kirjoitin hovioikeudenneuvoksena, kun taas numeroihin 3-5/96 Oulun käräjäoikeuden laamannina. Kiitän Itä-Suomen hovioikeuden informaatikkoa Teija Aaltoa hänen minulle lähettämistä OHOIn kolumnieni kopioista.

Numeron 1/96 otsikko oli Lääkäreistä asiantuntevina todistajina. Siinä pohdin näytön arviointia ja sen ongelmia edellä esittelemässäni liikennevakuutuskorvausta koskevassa jutussa S 95/255 muun muassa seuraavasti:

”Tapaus herättää joitakin kysymyksiä. Valtiokonttorin esittämä selvitys perustui yksinomaan asiakirjoihin. Tällä perusteella A:n tutkineiden lääkäreiden lausunnoille annettiin ratkaiseva merkitys näyttönä syy-yhteydestä myös psyykkisten oikeiden ja vahingon välillä. Toisaalta todisteiden punninnassa on huomioitava, että pitkäaikainen hoitosuhde saattaa herättää hoitavassa lääkärissä myötätuntoa, jolla voi olla vaikutusta hänen puolueettomuuteensa.

Valtiokonttorin hankkimista lääkärinlausunnoista ei ilmennyt, paljonko lääkärit olivat niistä laskuttaneet. Tiedossa ei myöskään ollut, käyttikö valtiokonttori useinkin juuri noita samoja lääkäreitä lausunnonantajina. Näille seikoille ei annettukaan merkitystä todisteiden luotettavuutta ja uskottavuutta arvioitaessa, vaikka lääkärin puolueettomuus saattaisi toki vaarantua, jos voitaisiin osoittaa hänen saavan kovin paljon sivutuloja samalta taholta.”

Numeron 2/96 otsikko oli Työskentelystä hovioikeudessa. Lainauksia kolumnista:

”Hovioikeudessa työskennellään perinteisesti yksin valoisassa yksinäishuoneessa. Yhteistoimintaa on hyvin vähän. Aika ajoin kolme jäsentä kokoontuu yhtä aikaa istuntohuoneeseen, jossa esittelijä syöttää heille valmistelemansa jutun samalla tavalla kuin lintuemo antaa ruokaa poikasilleen. Päivän annoksen tultua pureksituksi kukin vetäytyy omaan yksinäishuoneeseensa.

Hovioikeuden työkulttuuria voi luonnehtia virastokulttuuriksi. Yhteistyötä ja vuorovaikutusta on vähän, ja ne tapahtuvat virallisissa yhteyksissä. Istuntoihin kokoonnutaan hovioikeudenlaamannin tai asessorin laatimien lukujärjestysten osoittamissa kokoonpanoissa ja osoittamina aikoina. Työskentelytapaa voi kuvata sanomalla, että ryhmässäkin ollaan yksin. Tiimityöskentelylle ominaista avoimuutta ja epävirallisuutta näkee harvoin.

Työn luonne edellyttää toki sitä, että välillä perehdytään yksin ratkaisua vaativiin ongelmiin. Hyvään ammatilliseen osaamiseen kuuluu kyky havaita ja eritellä ratkaistavana olevan tapauksen ongelmallisia näyttö- ja oikeuskysymyksiä ja punnita eri ratkaisuvaihtoehtoja keskenään. Yksinään työskentely voi tuskin kuitenkaan olla pääasiallinen työskentelytapa myös tulevaisuudessa? Tämän vuoksi tarvitaan yhteistoimintavalmiuksien ja ryhmätaitojen valmentamista.

Tulevaisuus tuo siis muutoksen tullessaan. Jäsenet ja esittelijät, jotka työskentelevät yhdessä, muodostavat tiimin. Kaikki ovat aktiivisesti kiinnostuneita toistensa jutuista. Jäsenet valmistelevat osan jutuista ja esittelijät osan. Kaikilla jutuilla, jotka esittelijällä on valmisteltavana, on myös jäsen, joka vastaa valmistelusta yhdessä esittelijän kanssa. Esittelijä voi luonnollisesti edelleenkin itsenäisesti valmistella juttua, mutta hän saa tukea valmistelusta vastaavalta jäseneltä. Tiettyjä valmistelutoimia voi vain jäsen tehdä.

Vuorovaikutteiset tiimit yhdessä synnyttävät joustavan, luovan, kannustavan ja tuottavan työyhteisön. Seurauksena on hyvä työympäristö, työn ilo ja tehokkuus.”

Numeroiden 3-4 otsikko oli Hyllytetyt Finlex-tapaukset. Kolumneissa esittelin kuusi hovioikeuden ratkaisua, jotka puheenjohtajana olin ehdottanut julkaistaviksi, mutta joiden rekisteröintiluvan presidentti oli evännyt. Yksi evätyistä oli edellä mainittu liikennevakuutuskorvausta koskeva tapaus S 95/255 (Todistelu – Näytön arviointi).

Kahdessa tapauksessa (RHO:1995:2 ja RHO:1995:3) presidentti antoi rekisteröintiluvan.

Vuoden 1995 loppupuolelta alkaen en enää motivoitunut tekemään presidentille ehdotuksia hovioikeuden ratkaisun ottamisesta hovioikeuden oikeustapausrekisteriin. Tätä kirjoittaessani tarkistin, että Rovaniemen hovioikeuden ratkaisuja on oikeustapausrekisterissä vuodelta 1995 kolme päätöstä, mutta vuodelta 1996 ei yhtään päätöstä.

Numeron 5/96 otsikko oli Tuomarin ammatista. Lainauksia kolumnista:

”Ammatit oikeutetaan viittaamalla niihin arvopäämääriin, joita ammatin harjoittaminen palvelee ja joita voidaan pitää oikeutettuina ja arvokkaina. Ammattituomarin arvopäämäärä on oikeudenmukaisuus.

Oikeudenmukaisuuden vaatimus tekee tuomarin ammatista humanistisen ja luo välttämättä inhimillisen leimansa ammattituomarin toimintaan. Tämä piirre ilmenee hyvin kultaisessa säännössä, jonka eräs ilmaisu kuuluu: ’Rakasta lähimmäistä niin kuin itseäsi.’

Sääntö velvoittaa asettumaan toisen sijaan, niin kuin olisi hän itse. Tuomarilta vaaditaan toisin sanoen myötäelämisen kykyä. Asettumalla toisen asemaan ja elämäntilanteeseen voi ymmärtää, vaikkakaan ei hyväksyä toisen tekoa.

Oikeuden jumalatar kuvataan perinteisesti side silmillä ja vaaka kädessä. Tällä halutaan kuvata oikeudenmukaisuutta, joka punnitsee henkilöön katsomatta. Kuitenkaan ei tarkoiteta, että oikeus olisi aidosti sokea. Tällöinhän tuomarit voitaisiin korvata tietokoneella, johon on koottu kaikki oikeudellinen tietämys.

Oikeudellisessa päätöksenteossa on mukana myös moraali, oikeudenmukaisuuden ihanne. Kokeneen tuomarin viisaus on elämäntaitoa, joka on hankittu työllä ja elämällä. Tiedollisen aineksen ohella siihen kuuluu erottamattomasti moraalinen ulottuvuus.

OTT Sakari Laukkanen on eräässä esitelmässään puhunut tuomarin suvaitsevaisuudesta. Tärkeänä piirteenä siihen kuuluu avarakatseisuus. Sen perusteena on tuomarin itsenäisyys ja riippumattomuus. Laukkanen viittaa Paavo Alkion käsitykseen läpi elämän jatkuvan opiskelun merkityksestä tuomarin riippumattomuudelle: ’Mitä laajemmin ja monipuolisemmin tuomari näkee ja tajuaa elämänilmiöiden välkähtelevän kaleidoskooppinäytelmän, sitä varovampi on hänen varmuutensa, sitä suuremmaksi hän tuntee vastuunsa ja sitä vähemmän hänessä on taipumusta yliarvioida omia kykyjään.’ (Paavo Alkio, Tuomarin riippumattomuudesta, Lakimies 1960, s. 463)

Alkio korostaa myös, että tuomarilta vaadittava objektiivisuus on viileää, kiihkotonta, tuomarin omista mielipiteistä ja arvostuksista riippumatonta, ennakkoluulotonta suhtautumista asioihin ja ihmisiin. Tällaisella tuomarin asenteella ei Alkion mukaan sanottavasti voiteta ystäviä, vaan vanhenevaa tuomaria usein ympäröi tihenevän yksinäisyyden hiljainen kehä.”

Kiitän Rovaniemen hovioikeuden informaatikkoa Jenni Puolakkaa hänen muistini tueksi osien III- VII kirjoittamisessa hyödyllisten asiakirjojen lähettämisestä.

Hovioikeudessa työskennellessäni olin pitkin matkaa havainnut heikkoja signaaleja, joista aikaa myöten tajusin, että minusta ei tule tähän taloon presidenttiä Martti Leisténin jäädessä aikanaan eläkkeelle. Niinpä hain marraskuussa 1995 avoimeksi julistettua Oulun käräjäoikeuden laamannin virkaa.