Kirjoittanut hovioikeuden presidentti Markku Arponen
(Jatkoa Rovaniemen käräjäoikeuteen)
Nilsiän kihlakunnantuomarina sovelsin tunnollisesti Jouko Halilan todistustaakan jakoa koskevassa kirjassa esitettyjä todistustaakkasääntöjä. Kokemuksen karttuessa 80-luvulla Rovaniemellä minusta Halilan kiinteät todistustaakkasäännöt olivat liian mustavalkoisia. Rupesin kaipaamaan harmaan eri sävyjä eli joustoa näyttökynnykseen ja todistustaakkasääntöhin. Kuin tilauksesta kävin Klamin ja hänen enkeliensä kursseilla ja hankin heidän kirjansa.
Samoihin aikoihin keskustelimme Lapin vaelluksilla ystäväni Hannu Räsäsen kanssa intuitiosta laaja-alaisen elämänkokemuksen omaavan tuomarin työkaluna. (Klami ym., ib. s. 43)
Yhtiön palveluksessa olevalla hitsaajalla oli tapana aina porojen syyserotuksen aikaan hankkia lääkäriltä selän kipeytymisen perusteella sairauslomaa. Yhtiö vaati hitsaajaa vastaan nostamallaan kanteella takaisin eräänä syksynä maksamiaan sairausajanpalkkoja, koska vastaaja oli sairausloman aikana todistettavasti ollut Narkauksen paliskunnan syyserotuksessa. Vastaaja kiisti kanteen. Hän kertoi olleensa syyserotuksessa siulan päässä.
Siula on erotusaidan osa: pitkä johdinaita, jonka avulla porot ohjataan syöttöaitaan, sieltä kaarteeseen ja kaarteesta kirnuun.
Kanne hylättiin, koska lääkäri ei ollut määrännyt hitsaajaa vuodelepoon. Kokemussäännön mukaan liikkuminen metsässä tekee hyvää kipeälle selälle. Liike on lääkettä! Hovioikeus ei muuttanut tuomiota. Korkein oikeus ei myöntänyt valituslupaa.
Eräässä työsuhteen purkamisesta aiheutuneessa riidassa työntekijä vaati kanteella yhtiöltä irtisanomisajan palkkaa ynnä muuta sillä perusteella, että yhtiö oli perusteettomasti sanonut irti hänen työsuhteensa. Hän oli siitä lähtien ollut työttömänä. Yhtiö kiisti kanteen ja väitti, että kantaja oli hänen ja yhtiön välisessä neuvottelussa sanonut itsensä irti. Työntekijä kiisti näin tapahtuneen, kun taas neuvottelussa mukana ollut yhtiön työntekijä todistajana kuultuna kertoi tapahtumista yhtiön kannan mukaisesti. Oikeus ei pitänyt todistajan kertomusta uskottavana, vaan tuomitsi yhtiön korvausvelvolliseksi muistaakseni ainakin seuraavilla perusteilla:
- Työoikeudessa painoarvoa on pantava työsuhteen heikomman osapuolen, työntekijän oikeusturvalle.
- Mitä järkeä työntekijällä olisi ollut sanoa työsuhdettaan irti ja joutua työttömäksi.
- Yhtiö oli tottunut työsuhteiden päättämiseen. Sen vuoksi sen olisi tullut varautua näyttöön kirjaamalla asiat neuvottelussa ylös.
- Väärän ratkaisun haitta oli pienempi yhtiölle kuin työntekijälle (riskinkantokyky).
Käräjäoikeuksissa ei enää kuulunut lautamiehiä riita-asioiden ratkaisukokoonpanoon. Rovaniemen käräjäoikeuden rikosasioissa lautamiehinä jatkoivat kihlakunnanoikeudessa kokemuksensa hankkineet lautamiehet, joilla nyt oli yksilöllinen äänioikeus. Samaan tapaan kuin ennenkin esittelin jutun lautamiehille, jotka voivat muodostaa käsityksensä hyödyntämällä sekä selostustani että omaa jokapäiväistä kokemustietoaan. Kun lautamiehiä oli vain kolme, päätösneuvottelut muistuttivat sotilasrikosasioissa sotilasjäsenten kanssa käytyä keskustelua. Parhaimmillaan tällainen kokoonpano antoi hyvät eväät myös oikeusyhteisöä vakuuttavan ratkaisun tekemiselle. Sen paremmin sotilasjäsenten kuin lautamiestenkään kokoonpanoissa ei äänestetty.
Mielestäni joidenkin julkisuudessa keskustelua herättäneiden lautamiesten äänin tehtyjen ratkaisujen perusteella ei pidä tehdä hätiköityjä johtopäätöksiä lautamiesjärjestelmän toimimattomuudesta. Lautamiesjärjestelmän säilyttämistä ja kehittämistä puoltaa tuomioistuinten merkitys ja asema yhteiskunnassa. Pitäisi selvittää tutkimuksella, mikä merkitys lautamiesjärjestelmällä on tuomioistuimia kohtaan tunnettavan luottamuksen ylläpitämisessä.
Myöskään kokemukseni lautamiesjärjestelmästä eivät tue vaatimuksia sen lakkauttamisesta. Ongelmana on vain se, miten lautamiesten valintatapa kehitettäisiin sellaiseksi, että lautamiehiksi valikoituisi erilaista kokemustietoa omaavia henkilöitä, jotka edustaisivat väestöä tasapuolisesti.
Vain hyvin pieni osa ihmisistä toimii nykyään puolueissa. Lautamiesten rekrytoiminen käytännössä yksinomaan puoluepoliittisesta rälssistä on selvä epäkohta, joka on poistettava. Tiedossani ei ole, että Suomessa olisi edes yritetty uudistaa lautamiesten valintatapaa. Jos tässä ei onnistuta, lautamiesjärjestelmä voidaan lopettaa.
Rovaniemen lautamiesyhdistys julkaisi vuonna 2000 pienen historiikin täyttäessään 10 vuotta. Historiikissa on valokuva minusta ja sen ohessa teksti: ”Yhdistyksen perustamisen aikaan kihlakunnantuomarina toimi Markku Arponen. Hänet on lautamiesten keskuudessa todettu huumorintajuiseksi, asialliseksi ja lautamiehet huomioivaksi ”ukkotuomariksi”. Viimeksi mainitun perusteeksi on sanottava, että tuolloin kihlakunnantuomari istui enemmän käräjiä kun nykyään, joten päästiin paremmin tutuiksi.”
Voin vain sanoa, että lautamiesten käsitys minusta oli hyvä, suorastaan imarteleva. Lautamiehistä mieleeni ovat jääneet vaikkapa herastuomarit Pentti Yli-Anttila, Inkeri Halttu, Kalevi Sirniö, Sinikka Räsänen, Leena Tiitinen, Meeri Toivanen ja Reino Aho.
Aloitin lain luvun Helsingin Yliopistossa syyskuussa 1964. Kesällä 1964 olin suorittanut peruskurssit prosessi- ja rikosoikeudessa Tampereen kesäyliopistossa. Muuta juridiikkaa en ollut lukenut ennen opintojen aloittamista, koska olin päässyt yo-todistuksella sisään lainopilliseen tiedekuntaan. Kuuntelin Aulis Aarnion siviilioikeuden peruskurssin 18.9.-3.12.1964 ja suoritin tentin 15.12.1964. Aarnio opetti luennoillaan meidät sisäistämään oikeuskulttuurisen esiymmärryksen, joka paljolti rakentuu yleisille opeille. Alioikeuden rutiinijutuissa yleiset opit vaikuttavat taustalla hiljaisena tekijän tietona. Aarnion luennoista oli iso hyöty myöhemmin siviilioikeus I:n ja II:n tenteissä.
Rovaniemellä 80-luvun alusta alkaen tapanani oli tulla töihin aamuisin klo 8:ksi. Silloin sain päivän ensimmäisen tunnin omaksi ajaksi ilman keskeytyksiä. Käytin sen oikeuskirjallisuuden lukemiseen. Pyrin ylläpitämään ja kartuttamaan hiljaista tekijän tietoa. Ja mikä parasta, kirjoista saattoi varastaa viisaita perusteluja ratkaisuille.
Kesällä 1984 olin kahden viikon ruotsin kielen kurssilla Framnäsin kansankorkeakoulussa Piitimen lähellä Ruotsissa. Siellä käytettiin kuusi tuntia joka päivä pääasiassa keskustelemiseen eri teemoista tavoitteena alentaa kynnystä keskustella ruotsiksi. Kalottialueella tällä taidolla oli käyttöä toisin kuin Itä-Suomessa. De nord-nordiska juristmötena keräsivät eri maiden juristeja kalottialueella yhteen. Osallistuin aktiivisesti kokoontumisiin Norjassa, Ruotsissa ja Suomessa.
Mieleenpainuvin kokoontuminen oli vuonna 1991 Tromssassa.
1980-luvun puolivälissä Jukka Remes, joka hoiti työoikeuden professorin virkaa Lapin korkeakoulussa, houkutteli minut mukaan matkalle Uumajaan tapaamaan oikeussosiologi Håkan Hydénia. Järjestin meille käynnin Uumajan hovioikeuteen. Presidentin ollessa kesälomalla meidät otti vastaan talon vanhin jäsen, ystävällinen vanhempi rouvashenkilö. Hän tarjosi meille kahvit plenumsalissa. Sen jälkeen kierrettiin talossa. Kirjastossa huomasin, että siellä ei ollut yhtään Aulis Aarnion teosta, vaikka hän oli jo silloin kansainvälisesti tunnettu oikeusteoreetikko. En muista, otinko puutteen puheeksi. Mielessäni arvelin tämän johtuvan siitä, että ruotsalaiset tuomioistuimet käsittääkseni käyttivät oikeuslähteenä lainvalmistelutöitä siinä missä suomalaiset käyttivät oikeuskirjallisuutta.
Tilasin jo tuomiokuntaan Ruotsista ilmaista lehteä Domstolsverket informerar. Sitä lukemalla pysyi kohtuullisen hyvin selvillä kehittämishankkeista Ruotsissa ja sai samalla ideoita oman toiminnan kehittämiseen.
Vuoden 1994 alusta olin selvitellyt mahdollisuuksia käynnistää käräjäoikeuden toimitilahanke. Se eteni ratkaisevasti, kun ensimmäinen suunnittelukokous Rovaniemen Säästöpankin entisen rakennuksen jalostamiseksi käräjäoikeuden tiloiksi pidettiin 13.12.1994. Tavoitteena oli käräjäoikeuden kanslian ja istuntosalien saaminen saman katon alle. Perustin toimitilojen suunittelua varten työryhmän, johon kuuluivat johtoryhmän lisäksi edustajat yleiskansliasta ja kiinteistöyksiköstä sekä eri henkilöstöryhmien edustajia.
Notaarit Pasi Kumpula ja Antti Savela ilmoittivat syksyllä 1994, että auskultointisuunnitelma oli jäänyt käräjäoikeusuudistuksessa päivittämättä. Suunnitelman mukaan notaareille kuului liikaa sihteerin töitä. Siitä puuttui koulutuksellinen näkökulma. Tähän asiantilaan piti saada muutos. Siltä istumalta annoin heille tehtäväksi laatia uusi auskultointisuunnitelma. Pojat tekivät uuden suunnitelman, jossa aikalailla töitä siirtyi notaareilta käräjäsihteereille. Tästä sihteerit eivät pitäneet.
Henkilöstökokouksessa 9.1.1995 käytiin pöytäkirjan mukaan ”vaiheikas ja vivahteikas keskustelu Antti Savelan esittelemän notaarien muistion pohjalta”. Jatkokeskustelun pohjaksi jaettiin eri osapuolten antamat kommentit muistiosta. Jatkokeskustelu käytiin henkilöstökokouksessa 16.1.1995. Pöytäkirjaan on kirjattu: ”Notaarien muistio auskultoinnin järjestämisestä hyväksyttiin pienin muutoksin. Auskultointisuunnitelma ja sen toteuttamisen edellyttämät muutokset on neuvoteltu asiaan osallisten kesken kuntoon.” Vahvistin 16.1.1995 neuvottelutuloksen auskultointisuunitelmaksi.
Rovaniemen hovioikeuden hovioikeudenneuvoksen virka tuli avoimeksi syksyllä 1994. Keskustelin puolisoni ja joidenkin ystävieni kanssa viran hakemisesta. He kehottivat minua olemaan hakematta. Pidin pääni ja jätin hakemukseni.
9 ajatusta aiheesta “Tuomarina kuudella vuosikymmenellä, osa V”
Olen samaa mieltä kuin Markku Arponen: Lautamiesjärjestelmää ei tule lakkauttaa.
Viittaan perustelujen osalta tuoreeseen blogikirjoitukseeni 29.5.2022 Rule of law blogissa:
https://jyrkivirolainen-oikeus.blogspot.com/2022/05/303-kampanjointi-karajaoikeuden.html otsikolla ”Kampanjointi käräjäoikeuden lautamiesjärjestelmän lakkauttamiseksi perustetonta”.
Lautamiesten valintatapaa pitäisi toki muuttaa, mutta toisaalta poliittiisiin puolueisiin kuuluvat henkilöt ovat aktiivisia ja yhteiskunnallisesti valveutuvia henkilöitä ja toimivat erilaisissa ammateissa. Myös kansanedustajat ja ministerit kuuluvat poliittisiin puolueisiin. Toimittuani 12 vuotta kihlakunnantuomarina kahdessa eri alioikeudessa en huomannut, että lautamiesten valintatapa olisi vaikuttanut millään tavalla heidän kannanottoihinsa oikeuden jäseninä. Lautamiesten valintatapa oli lähinnä näennäisongelma.
Sitä paitsi myös Ruotsissa lautamiehet valitaan tiettävästi edelleen samalla tavalla kuin Suomessakin. Euroopan ihmisoikeutuomioistuimella ei ole ollut huomauttamista lautamiesten valintatapaa vastaan.
Olin tuomioistuinharjoittelussa Rovaniemen käräjäoikeudessa 1.10.1994 – 30.9.1995. Tuo vuosi on ratkaisevasti muovannut käsitystäni siitä, millainen työyhteistö tuomioistuin voi olla. Minulla ei ole tarkkaa käsitystä siitä, mikä oli luonut Rovaniemen käräjäoikeuteen siellä vallinneen ilmapiirin ja hengen, mutta viraston päälliköllä lienee tässä osansa. Varmasti taustalla oli myös juuri toteutettu alioikeusuudistus, johon liittyvissä koulutustehtävissä käräjäoikeuden tuomareista useampi oli mukana. Joka tapauksessa käräjäoikeudessa oltiin vahvassa etunojassa matkalla kohti entistä parempaa tuomioistuinmenettelyä. Prosessioikeudesta kiinnostunut notaari tempautui helposti mukaan tähän kehityshenkiseen ja innostuneeseen ilmapiiriin.
Antti Savela oli aloittanut auskultointinsa muutamaa kuukautta minua aiemmin. Käräjäoikeuden dynaamisen ilmapiirin rohkaisemina uskalsimme syksyllä 1994 nostaa esille sen, että tuomioistuinharjoittelun kehittäminen oli jäänyt käräjäoikeudessa muun kehittämisen jalkoihin. En muista enää tilanteen kaikkia vivahteita, mutta taustalla oli ainakin se, että riita-asioiden käsittelyssä tuomarin ja käräjäsihteerin muodostama työpari oli heti alioikeusuudistuksen jälkeen hyvin keskeisessä roolissa. Samaan aikaan käräjäoikeuteen tulvi ovista ja ikkunoista summaarisia velkomusasioita, joita notaarit ratkoivat hiki hatussa kirjallisessa menettelyssä. Lopputuloksena oli, että koulutuksellisesta näkökulmasta olennainen notaarien ja tuomareiden vuorovaikutus oli jäämässä melko vähäiseksi. Laadimme asiasta muistion Antin kanssa ja ehdotuksemme auskultointisuunnitelmaksi. Erinäisten vaiheiden jälkeen käräjäoikeuden auskultointisuunnitelmaa päivitettiin niin, että notaarit pääsivät paremmin yhteistyöhön tuomareiden kanssa. Käytännössä tämä tarkoitti muun muassa sitä, että notaarit olivat mukana myös tuomareiden riita-asioiden istunnoissa ja luonnostelivat tuomarille yhteenvetoja sekä toisinaan myös ratkaisuja.
Kysymys notaarien tehtävistä herätti vilkasta keskustelua käräjäoikeudessa ja saattoivat siinä joillakin tunteetkin vähän kuumentua. Henkilöstökokouksessa tammikuussa 1995 käyty keskustelu antoi varmasti katetta siitä tehdyille pöytäkirjamerkinnöille ja on selvää, että ilman laamannin vahvaa tukea ehdotuksemme ei olisi edennyt mihinkään. Kävin vuosia myöhemmin käräjäoikeudessa tervehtimässä vanhoja tuttuja ja silloin kuulin episodista käytettävän nimeä ”notaarikapina”.
Huomasin, että en ollut vastannut Pasin kommenttiin. Tavoitteena käräjäoikeusuudistuksessa oli yhdessä henkilökunnan kanssa muodostaa Rovaniemen käräjäoikeudesta toimiva työyhteisö. Pasin kommentti antaa uskoa siihen, että tavoite saavutettiin. Pasille kiitos tämän vahvistamisesta.
Markku Arponen kritisoi Jouko Halilan todistustaakkaoppeja mustavalkoisiksi. Itse en yhdy tähän kritiikkiin.
Halilan kirja Todistustaakan jaosta ilmestyi vuonna 1955. Se on edelleen kattavin Suomessa ilmestynyt teos todistustaakasta riita-asioiden osalta. Aiheesta on toki kirjoitettu myöhemmin ja erityisesti viime vuosina paljon, viittaan vain Hannu Tapani Klamin teosten ja artikkelien ohella Timo Saranpään ja Jorma Rudangon väitöskirjoihin.; Saranpää toimi assistenttinani Lapin yliopistossa ja Rudanko notaarina Kauhajoen tmk:ssa silloin kun itse olin siellä ukkotuomarina.
Halila toi kirjassaan skandinaaviset todistustaakkateoriat ja -opit tunnetuiksi Suomessa, aikaisemmin meillä oli nojauduttu lähinnä Saksassa omaksuttuihin oppeihin. Tauno Tirkkosen Siviiliprosessioikeus II -kirjassa on itse asiassa todistustaakan osalta yhteenveto Halilan kirjassa esitetyistä teorioista ja monista käytännön sovellutuksista ja suosituksista. Halilan kirjan ilmestyessä ei ollut vielä muotia puhua näyttökynnyksen tai todistustaakan joustavuudesta, siihen erityisesti Klami perusti omat teorinsa ja mallinsa.
Halilan kirja ei ole mustavalkoinen tai yksioikoinen myöskään argumentaation osalta, sillä hän on puntaroitunut eri kysymysten ja tilanteiden kohdalla todistustaakan jaon vaihtoehtoja sekä niiden hyviä ja heikkoja puolia huolellisesti ja parhaaseen pro et contra -tyyliin.
Marrku Arponen tunnetaan räväkkänä tuomari ja Hannu Tapani Klami oli hieman samanlainen tutkijana. Niinpä hän ei tyytynyt vanhohin ja omasta mielestään kankeisiin todistustaakkateorioihin, vaan halusi jättää oman puumerkkinsä myös tässä kohtaa historinkirjoihin.
Kirjassa Virolainen – Martikainen, Tuomion perusteleminen (2010) on selostettu lyhyesti Klamin kehittämän todistustaakkateorian tai -opin pääkohdat (s. 352), joita on neljä. Yksi niistä on se, että todistustaakkakysymystä ratkaistessa tulee ottaa huomioon myös ”asianosaisten riskinkantokyky eli mahdollisuus kantaa väärän ratkaisun haitta.”
Tähän kohtaa Markku Arponen tuntuu olevan varsin ”ilahtunut”, kuten hänen esimerkkitapauksistaan muistelmissa voidaan päätellä.
Em. kirjassamme olemme sivulla 352 alaviite 266 viitanneet Rovaniemen kihlakunnanoikeuden ratkaisuun 9.11.1988 työsopimuksen purkamista koskevassa asiassa (S 88/187) – oikeuden pj:na oli Markku Arponen – jossa todistustaakkakysymystä on punnittu juuri Klamin esittämän neljän kriteerin perusteella; Arponen mainitsee tämän saman tapauksen ja ratkaisun muistelmiensa osassa IV.
Sikäli kuin olen voinut havaita, KKO ei ole omaksunut ennakkopäätöksissään Klamin toditustaakkaoppeja; tosin todistustaakkaa koskevat kysymykset ovat KKO:n ennakkopäätöksissä varsin harvinaisia. Sama koskee ilmeisesti hovioikeuksien ratkaisuja; tosin hovioikeudet julkaisevat ratkaisujaan Finlexissä harvoin ja aivan liian niukasti. KLamin riskinkantokyky, niin herkullinen kuin se olisikin (!), ei näyttäisi saavuttaneet kovin suurta hyväksyntää tuomioistuimissa
Kun eräät prosessulistit toimivat nykyään hovioikeuden tai käräjäoikeuden tuomareina, he voisivat jatkaa täällä keskustelua ja kertoa, miten todistustaakkaa koskevat asiat todella ovat käytännössä! Ovatko Klamin opit sivuuttaneet Halilan ja Tirkkosen kirjoissa omaksutut teoriat ja suositukset ja onko todistustaakka tosiaan joustava. En halua ehdottomasti vastustaa todistustaakan tai näyttökysynnyksen joustavuutta, mutta se voi toki johtaa epäyhtenäiseen käytäntöön.
Markku Arposen kunniaksi on sanottava. että hän on perustellut sitä, millä syillä ja seikoilla hän on päätynyt todistustaakan jakoa koskeviin ratkaisuihin. Enkä tietenkään väitä, että nuo päätökset olisivat vääriä.
Jyrki, kiitos kommentista. Mainitsemasi työsopimuksen purkamista koskeva asia (S 88/187) on varmaankin sama juttu, josta olen muistinvaraisesti kertonut tämän osan V alkupuolella.
Hankin Rovaniemen hovioikeudesta Jyrki Virolaisen kommentissaan mainitsemaa tapausta S 88/187 koskevat Rovaniemen kihlakunnanoikeuden päätöksen ja Rovaniemen hovioikeuden tuomion. Halusin selvittää, kuinka hyvin (tai huonosti) muistikuvani vastasivat todellisia ratkaisun perusteluja.
Kihlakunnanoikeuus on 9.11.1988 julistamassaan päätöksessä nro 751 (S 88/187) perusteluissaan kirjoittanut muun muassa seuraavan:
Asianosaiset ovat olleet erimielisiä siitä, onko työnantaja neuvottelussa 13.7.1988 sanonut työntekijä A:n työsuhteen irti päättymään 13.9.1988 vai ovatko työnantaja ja työntekijä tuolla tavoin sopineet po. tilaisuudessa.
A on oikeudessa henkilökohtaisesti kuultuna kertonut, ettei hän ollut sopinut työsuhdettaan päättyväksi 13.9.1988, vaan että työnantajan edustaja B oli irtisanonut hänen työsuhteensa. A:n käsitystä hänen ja B:n neuvottelujen lopputuloksesta tukee todistajana kuullun C:n kertomus siitä, että A oli heti tultuaan neuvottelusta B:n luota sanonut todistajalle, että hänet on sanottu irti ja kehotettu lähtemään välittömästi työpaikalta.
B puolestaan on oikeudessa henkilökohtaisesti kuultuna kertonut, että A ei ollut hyväksynyt työnantajan ehdotusta A:n työsopimuksen muuttamisesta. B oli sanonut A:lle, että sopiiko tälle tyhjentää kaappinsa, palauttaa avaimensa, lähteä kesälomalle ja saada irtisanomisajan palkka. Tähän A oli vastannut, että ”sopii”. Todistajana kuullun po. liikkeen hoitajan D:n kertomus tukee B:n kertomusta.
Kihlakunnanoikeuden mielestä on selvää, että niin A:n kuin B:nkin kertomukset luotettavasti kuvaavat sitä, kuinka he ovat tilanteen käsittäneet. Oleellista on niin ollen, ettei A ole neuvottelussa B:n kanssa käsittänyt sopineensa eikä myöskään tarkoittanut sopia työsuhteensa päättämisestä yhtiön palveluksessa. Tästä seuraa, että on jäänyt epäselväksi, onko A:n työsopimussuhteen päättymisestä 13.9.1988 todella sovittu vai onko työnantaja yksipuolisesti sanonut A:n työsuhteen irti.
Ratkaisussa tällaisessa epäselvässä tilanteessa on otettava huomioon, kummalle, A:lle vai yhtiölle aiheutuisi suurempi haitta mahdollisesta väärästä päätöksestä.
A:lla ei ole ollut uutta työpaikkaa tiedossa. Hän on edelleen työnhausta huolimatta työttömänä. Alkuperäistodennäköisyys yleissen elämänkokemuksen valossa valossa puhuu sen puolesta, ettei A tuossa tilanteessa olisi sopinut työsuhteensa päättämisestä.
Yhtiöllä on palveluksessaan lukemattomia työntekijöitä. Yhtiö on niin ollen tottunut työnantajana sekä solmimaan että päättämään työsopimussuhteita. Tässäkin epäselvässä tilanteessa yhtiö olisi kokemuksensa perusteella voinut turvata todistelumahdollisuutensa väitteensä tueksi tekemällä sopimuksen A:n ty,ösuhteen päättämisestä kirjallisesti.
Työoikeudellisten normien tavoitteena on turvata työntekijää syösuhteen heikompana osapuolena. Yhtiön riskinkantokyky on suurempi kuin A:n.
Kaikkien edellä lueteltujen perusteiden osalta mahdollisesta väärästä päätöksestä olisi enemmän haittaa A:lle kuin yhtiölle. Tämä antaa perusteen päätyä siihen lopputulokseen, etteivät yhtiö ja A olleet neuvottelussa 13.7.1988 sopineet A:n työsopimussuhteen päättämisestä, vaan että yhtiö on tuolloin itsisanonut A:n työsuhteen päättymään 13.9.1988. Yhtiö on oikeudenkäynnissä tunnustanut, ettei sillä ollut työsopimuslain 37 §:n 2 momentin tarkoittamaa erityisen painavaa syytä irtisanomiseen.
Näillä perusteilla kihlakunnaoikeus on tuominnut jutussa A:n kanteen mukaisesti.
Rovaniemen hovioikeus ei ole 9.5.1989 antamallaan tuomiolla No 252/89 (S 88/438) muuttanut kihlakunnanoikeuden päätöstä. Korkein oikeus on 10.10.1989 antanut päätöksen siitä, että valituslupaa ei myönnetä.
Tapaus on varmaan jäänyt muistiini juuri sen vuoksi, että olen siinä yrittänyt soveltaa Klamin todistustaakkaa ja näytön riittävyyden arviointia koskevaa teoriaa. Jos siihen aikaan 1980-luvun puolivälin tienoilla halusi soveltaa muita kuin Halilan todistustaakkasääntöjä, käytettävissä ei Klamin lisäksi ollut muistaakseni muita kuin ns. överviktsprincipen (Ekelöf, Per Olof, Rättegång IV, Stockholm 1982, s. 114). Sen soveltamista koskevaa tapausta ei ole jäänyt mieleeni, mutta mahdotonta sekään ei ole. En osaa enää sanoa, olisiko Halilan oppien soveltaminen johtanut erilaiseen lopputulokseen. Väärinkäsityksen välttämiseksi totean, että useimmissa riita-asioissa luonnollisesti sovelsin edelleen Halilan oppeja.
Minulla ei ole ollut mahdollisuutta penkoa silloisessa Rovaniemen tuomiokunnan arkistossa säilytettäviä kihlakunnanoikeuden kantapöytäkirjoja löytääkseni muita mielenkiintoisia tapauksia. Muuten, siihen aikaan kantapöytäkirjat valmistettiin siten, että asian käsittely kihlakunnanoikeuden istunnossa äänitettiin alusta loppuun. Konekirjoittajat sen jälkeen purkivat nauhat kantapöytäkirjoiksi. Päätökset kirjoitettiin tuomiolomakkeille pöytäkirjan osaksi. Tämä tapa päättyi kuin seinään alioikeusuudistuksessa 1.12.1993.
Minulla on ollut Markku Arposen edellä mainittu tuomio nähtävill kun olen laatinut Tuomion perusteleminen-kirjan (2010) käsikirjoitusta yhdessä Petri Martikaisen kanssa. Olen jakanut sen myös jossakin OM:n prosessinjohtoseminaarissa osanottajille joko 80-luvun lopulla tai 90-luvun alussa malliesimerkkinä siitä, miten todistustaakan jakoa koskevaa kysymystä voidaan avoimesti argumentoiden tuomiossa perustella.
Tosin Arposen tuomiossa ei ole viittausta oikeuskirjallisuuteen eli Klamin ym. artikkeleihin, joissa Klami tutkijakumppaneidensa kanssa on todistustaakkateoriaansa esitellyt; tästä pieni miinus!
Kun Arponen oli tuomarina tunnetusti aktiivinen prosessinjohtaja, tulee mieleen, että olisiko hänen jo oikeudenkäynnin aikana tullut informoida työnantajaa siitä, että sillä/hänellä on todistustaakka väittämästään sopimuksesta. Kyse on informatiivisesta prosessinjohdosta, johon kiinnitin huomiota jo vuonna 1988 ilmestyneessä kirjassa Materiaalinen prosssinjohto ja mainitsin , muistaakseni (!), yhtenä esimerkkinä siitä nimenomaan todistustakan jakoa koskevat kysymykset; Arposen tuomio on annettu samana vuonna. Kirjani jälkeen kaikki muutkin prosessinjohdosta kirjoittaneet ovat tuoneet esille informatiivisen materiaalisen prosessinjohdon tärkeän merkityksen.
Tuomiosta ei selviä, mistä syystä tai minkä takia työnantaja B oli esittänyt A:lle sopimusta työsopimuksen päättämisestä ”noin vain”. Olisiko siihen ollut jokin moitittava peruste A:n työnteossa tai käyttäytymisessä, vaikkei se muodostanutkaan työsopimuksen irtisanomisperustetta? A puolestaan ei ole kertonut, minkä vuoksi B oli irtisanonut hänet.
Tuomiossa huomautetaan aivan oikein, että työnantaja B olisi voinut turvata todistelumahdollisuutensa, jos hän olisi tehnyt A:n kanssa kyseisen sopimuksen kirjallisesti.
Toisaalta voidaan huomauttaa, että A olisi turvannut oman mahdollisuutensa todistelussa pyytämällä B:ltä todistuksen siitä, että tämä oli nimenomaan irtisanonut hänet. TSL:n 9 luvun 5 §:n mukaan työnantajan tulee antaa työntekijölle työsuhteen päättämis- eli tässä tapauksessa irtisanomisilmoitus heti. Miksi B ei antanut sanottua ilmoitusta tai A sitä pyytänyt tai ainakin myöhemmin vaatinut, jos A oli todella irtisanottu?
Tällaisia mietteitä tuli mieleeni. Varmaankin jutussa olisi päädytty samaan lopputulokseen myös Jouko Halilan, Tirkkosen ja Juha Lappalaisenkin omaksumilla todistustaakkaopeilla. Klamin todistustaakkateoria ei itse asiassa niistä kovin paljon eroa. Ainoa seikka, mikä Klamin opissa hieman ”tökkii”, on se, että siinä käytetään yhtenä kriteerinä asianosaisten (taloudellista) riskinkantokykyä eli mahdollisuutta kantaa väärän ratkaisun haitta. Työsopimussuhteessa työntekijä on työnantajaa heikompi osapuoli, mutta oikeudenkäynnissä he ovat kyllä lähtökohtaisesti samalla viivalla.
Jyrki, kiitos kommentista.
Tuomiosta käy ilmi kyllä ilmi irtisanomisen syy. En vain kirjoittanut koko tuomiota palstalle. Syynä oli se, että valtakunnallinen optikkoliike oli 22.6.1988 tapahtuneen liikkeen luovutuksen vuoksi jatkanut Rovaniemellä paikallisen optikkoliikkeen toimintaa. Työntekijät olivat työsopimuslain mukaisesti siirtyneet ns. vanhoina työntekijöinä liikkeen uuden omistajan palvelukseen.
Uusi omistaja oli halunnut muuttaa työntekijöiden työsopimuksia yhdenmukaisiksi. Yhtiön optikkoryhmän johtaja ja hallituksen jäsen B oli 5. ja 13.7.1988 neuvotellut A:n kanssa tämän työsopimuksen muuttamisesta. Neuvotteluissa ei ollut päästy muuttamisesta sopimukseen.
Tuokin seikka saattaa vaikuttaa asiaan.
Irtisanomisilmoitusta B ei ollut antanut eikä A ilmeisesti pyytänyt.