Kirjoittanut hovioikeuden presidentti Markku Arponen

Itä-Suomen hovioikeus asetti 20.12.1977 ehdolle Nilsiän tuomiokunnan kihlakunnantuomarin virkaan Suonenjoen tuomiokunnan kihlakunnantuomarin Kyösti Karttusen ensimmäiselle, minut toiselle ja Mikkelin tuomiokunnan käräjätuomarin Raimo Revon kolmannelle ehdokassijalle. Järjestys näyttää määräytyneen sen mukaan, milloin olimme astuneet Itä-Suomen hovioikeuden palvelukseen. Karttusen peruutettua hakemuksensa korkein oikeus nimitti minut viskaalin virasta hakemaani kihlakunnantuomarin virkaan 1.3.1978 lukien.

Nilsiän tuomiokunnan kihlakunnantuomarina

Nilsiän tuomiokunta oli perustettu 23.2.1950. Tuomiokunnan alueeseen kuuluivat vuonna 1978 Koillis-Savon maaseutumaiset kunnat: Nilsiä, Varpaisjärvi, Juankoski, Kaavi ja Rautavaara. Tuomiokunta käsitti vain yhden käräjäkunnan. Kanslia ja Nilsiän kihlakunnanoikeuden istuntosali sijaitsivat Nilsiässä kunnan virastotalossa. Tuomiokunnan henkilöstöön kuuluivat kihlakunnantuomari, käräjätuomari, kaksi notaaria, kanslianhoitaja, toimistosihteeri, kanslisti ja toimistoapulainen. Notaarit vaihtuivat puolen vuoden välein, joten paikalla oli aina yksi käräjäkelpoinen notaari.

Kihlakunnanoikeuden tuomiopiirinä oli yhdestä tai useammasta kunnasta muodostettu käräjäkunta, yksi tai useampi käräjäkunta puolestaan muodosti tuomiokunnan. (Jyrki Virolainen, Lainkäyttö 1995, s. 403)

Kihlakunnantuomarin pääasiallinen työ oli toimia tuomiokunnan päällikkötuomarina ja kihlakunnanoikeuden puheenjohtajana. Päällikkötuomarina pyöritin tuomiokunnan jokapäiväistä hallinnointia. En sanoisi sitä kuitenkaan johtamiseksi, jonka sisältö on jotain aivan muuta kuin päivittäinen puuhastelu. Johtaminen on kehittämistä. Käräjätuomarin pääasiallinen työ oli toimia kiinteistötuomarina.

Notaarit oppivat käräjien toimittamista samalla menetelmällä kuin minäkin aikoinaan eli toimimalla memorialistina kihlakunnantuomarin istunnoissa. Käsittääkseni olin Nilsiässä Suomen nuorin kihlakunnantuomari. En voi sanoa olleeni ukkotuomari senkään takia, että auskultantti saattoi olla lähes samanikäinen. Kanslia- ja käräjäasioissa neuvoin notaareja. Kiinteistöä koskevissa kirjaamisasioissa he yleensä kääntyivät käräjätuomarin puoleen.

Kun perheemme kasvoi ja talomme Kuopiossa kävi ahtaaksi, ostimme kesällä 1978 Nilsiästä Kirkkoharjun rinteellä sijaitsevan hulppean omakotitalon. Olin ensimmäinen Nilsiän tuomiokunnan kihlakunnantuomari, joka asui paikkakunnalla.

Ostin heti Nilsiään muutettuamme Syvärin rannalla asuvalta veneenveistäjältä uuden puisen savolaisen soutuveneen ja siihen kaupasta pienen perämoottorin. Siilinjärveltä oleva muurari muurasi meille talon alakertaan avotakan paikalle leivinuunin. Kun hän kuuli minulta veneen ostosta, hän innostui ja ehdotti, että ruvetaan kalastamaan Syvärillä. Sanoin, että en osaa kalastaa. Hän ilmoitti osaavansa. Niinpä kalastimme kesäisin pitkälläsiimalla, mihin hän hommasi ruutanat syötiksi, isojakin haukia ja talvisin verkoilla kalaa jään alta. Jonakin vuonna kalakaverini kertoi, että hänellä on nyt ”päiväkortti”. Ajattelin, että asia ei minulle kuulu.

Jatkoin Kuopion teknillisessä oppilaitoksessa työoikeuden opettamista tuleville rakennusmestareille. Tämän tuntiopettajan homman olin aloittanut 1.9.1975 ja lopetin 31.5.1980. Tuntiopettajana jatkoi Itä-Suomen hovioikeuden ylimääräinen hovioikeudenneuvos Juha Hyvärinen.

Kerran vuodessa kävin läpi holhouskirjat jokaisen tuomiokunnan alueeseen kuuluvan kunnan holhouslautakunnan puheenjohtajan kanssa. Puheenjohtajan kappaletta verrattiin tuomiokunnassa säilytettävään vastaavaan holhouskirjaan, josta poistettiin edellisen vuoden aikana kuolleet holhottavat. Todettiin, oliko tilit tehty. Puheenjohtajat saivat samalla neuvoja esille tulleiden ongelmien, kuten tilitysten laiminlyöntien, hoitamiseen. Kehotin puheenjohtajia muistuttamaan laiminlyöjiä siitä, että kihlakunnanoikeus saattoi määrätä tilintekovelvollisen tekemään tilin sakon uhalla. Muistelen, että ainakin kerran niskoittelijalle määrättiin sakon uhka. Se tehosi. Lisäksi puheenjohtajat kyselivät neuvoja ongelmiin pitkin vuotta.

Oikeudenkäymiskaaren 2 luvun 5 §:n 2 momentissa (459/70) säädettiin, että kihlakunnantuomarin oli määrättävä, milloin varsinaisten talvi- ja syyskäräjien istunnot alkoivat. Luettelot istuntojen alkamisajankohdista oli lähetettävä hovioikeuteen ja asetettava kuntien ja käräjähuoneistojen ilmoitustauluille. Hovioikeuden oli julkaistava luettelot virallisessa lehdessä.

Hovioikeuden vahvistamassa työjärjestyksessä oli määrätty, että vuosittaisesta käräjäpäivien lukumäärästä kihlakunnantuomarin osuus oli 4/5 ja käräjätuomarin, jonka pääasiallinen työ oli toimia kiinteistötuomarina, 1/5. Notaarit istuivat kihlakunnantuomarin ja käräjätuomarin päiviä samassa suhteessa. Käräjätuomarin osuuden aikana toimin kiinteistötuomarina.

Itä-Suomen hovioikeuden informaatikko Teija Aalto kaivoi arkiston kätköstä tilastot hovioikeuspiirin tuomiokuntien kihlakunnantuomarien, käräjätuomarien ja auskultanttien käräjätoimituksista 1.7.-31.12.1978 ja 1.1.-30.6.1980. Nilsiän tuomiokunnassa vuoden 1978 jälkimmäisellä puoliskolla istuntopäiviä oli kihlakunnantuomarilla (KT) 30, käräjätuomarille (KäT) 8 ja notaareilla 13 eli yhteensä 51 päivää. Rikos- ja riitajuttuja noina päivinä olivat istuneet KT 134, KäT 34 ja notaarit 60 eli yhteesä 228 juttua. Vuoden 1980 ensimmäisellä puoliskolla istuntopäiviä oli KT:lla 24, KäT:lla 9 ja notaareilla 16 eli yhteensä 49 päivää. Rikos- ja riitajuttuja noina päivinä olivat istuneet KT 103, KäT 36 ja notaarit 84 eli yhteensä 223 juttua.

Varsinaisten talvi- ja syyskäräjien istuntopäiviä olivat joka viikko tiistai ja keskiviikko sekä tarvittaessa torstai. Niiden lisäksi kesällä juhannuksesta alkavan kahdeksan viikon jaksolla istuntopäivänä oli kunkin viikon tiistai. Istuntopäivien kokonaismäärästä rikospäiviä oli n. 3/4 ja riitapäiviä n. 1/4. Sakon muuntorangaistukset käsiteltiin kansliassa.

Ilmoitusasiat pyydettiin tuomaan käräjille mieluiten riitapäivinä. Ne käsiteltiin päivän aluksi. Niitä olivat esimerkiksi erilaiset valat, kuten virkavalat, kalastuksenvalvojan ja metsästyksenvartijan valat sekä harvinaisempi teurasruhojen punnituksesta annetun lain (627/66) 5 §:n mukainen punnitsijan vala. Ilmoitusasioina käsiteltiin myös avioehdot ja monenlaiset holhousasiat, kuten holhottavaksi julistamiset sekä myynti- ja ostoluvat. Suuritöiset tai muuten vaikeat ilmoitusasiat pyydettiin toimitettavaksi kansliaan muutama päivä ennen istuntoa tutustumista varten. Muistelen hämärästi, että auskultoidessani Saloisten tuomiokunnassa otettiin ilmoitusasioina vastaan myös lainhuutoja ja kiinnityksiä. Jos näin oli, ne käytiin läpi vasta kansliassa. Muuten varsinaisasioiden aloittaminen olisi viivästynyt tosi pahasti.

Niin riita- kuin rikosasiatkin haastettiin istuntopäiville klo 9:ksi. Kun kaikki oli haastettu ja kutsuttu heti käräjäpäivän alkuun, yleisön odotustiloissa kävi melkoinen kuhina. Nilsiässä palautui auskultointiajalta muistiini, että Ylivieskan talvikäräjäin tammikuisen istunnon ensimmäisenä päivänä pappi ilmaantui käräjäsaliin klo 9:ksi ja ilmoittautui pitämään tavan mukaisen käräjäsaarnan, joka pidettiin vuoden ensimmäisenä käräjäpäivänä kaikissa Saloisten tuomiokunnan käräjäkunnissa. Kun pappi oli valmis, havaitsin puheenjohtajan paikalta, että oikeuden palvelijana toiminut poliisi avasi oven odotustilaan ja ohjasi kaikki siellä käräjien alkamista odottavat ihmiset istuntosaliin kuuntelemaan käräjäsaarnaa. Minulle tuli mieleen lännen filmeistä tuttu karjan ajaminen aitaukseen.

Jälkeenpäin en pitänyt sopivana, että ihmiset, niin johonkin uskontokuntaan kuuluvat kuin kuulumattomat, ”pakotettiin” kuuntelemaan papin saarnaa. Sen vuoksi päätin nyt 10 vuotta myöhemmin toimia. Ilmoitin Nilsiän seurakunnan kirkoherranvirastoon hyvissä ajoin ennen vuoden 1979 talvikäräjien ensimmäistä istuntopäivää, että käräjäsaarnan pitämisestä luovutaan tuon vuoden alusta lukien.

Kunnat ilmoittivat kunnallisvaalien jälkeen valittujen lautamiesten nimet. Ilmoituksissa oli myös mainittu lautamiesten puoluekanta. Muistaakseni kaikissa Nilsiän tuomiokuntaan kuuluvissa kunnissa enemmistö lautamiehistä kuului keskustapuolueeseen. Rautavaarasta en ole varma. Lautamiehet jaoin 7 jäsenen lautakuntiin. Jaossa otin huomioon lautamiehen puoluekannan ja sukupuolen. Tällä tavalla jokaiseen lautakuntaan sijoitin keskustalaisten lisäksi muihin puolueisiin kuuluvia ja vähintään yhden naisen. Muutoin jossain lautakunnassa olisi sattumalta voinut olla vain yhden puolueen valitsemia lautamiehiä.

En pysty muistamaan, millainen oli oppi-isäni Teuvo Sepposen prosessinjohto. Sen muistan, että hän ei joidenkin aikalaistensa tavoin räyhännyt käräjillä, vaan kohteli asiallisesti ja kärsivällisesti oikeudessa asioivia ihmisiä. Hän oli mielestäni kaikin tavoin esimerkillinen tuomari eikä asiallisuudestaan huolimatta väritön persoona. Luulen, että oma prosessinjohtamiseni kuvaa luotettavasti mestarini prosessinjohtoa. Se on kaiketi mestari-kisällisuhteen tavoite. Tosin minun on tunnustettava, että varsinkin iän karttuessa en aina onnistunut johtamaan prosessia yhtä kärsivällisesti kuin ukkotuomarini.

Rikosprosessi oli tuomarivetoista. Käsiteltävien juttujen asiakirjat saapuivat syyttäjältä yleensä muutama päivä ennen istuntopäivää. Perehdyin niihin asian vaatimalla tavalla valmistellessani istuntoa. Syyttäjän luettua syytteen ja mahdollisten asianomistajien esitettyä vaatimuksensa syytetyn avustaja sai puheenvuoron. Hänellä oli tavanomaisesti kirjelmä vähäisessäkin jutussa, jos syyte kiistettiin. Syytetyltä en kysynyt mitään. Hän sai toki halutessaan puhua, mutta ilmeisesti avustajat olivat valmentaneet syytettyä pysymään vaiti, ellei häneltä kysytty mitään. Jos syytetyllä ei ollut avustajaa, kysyin, myöntääkö hän vai kiistääkö syytteen. Tämä kyllä yleensä ilmeni jo poliiisitutkintapöytäkirjasta. Jälkeenpäin olen joskus ymmärtänyt miettiä, toteutuiko syytettyjen kohdalla menettelyn koettu oikeudenmukaisuus.

Todistaja kutsuttiin istuntosaliin ja pyysin häntä tulemaan tuomarinpöydän ääreen. Kysyin, kuuluiko hän kirkkoon. Jos vastaus oli myöntävä, kehotin häntä laittamaan käden Raamatulle ja vannomaan valan saneluni mukaan. Jos todistaja kertoi olevansa ortodoksi, kehotin häntä nostamaan oikean kätensä valan vannomisasentoon ja vannomaan valan. Kirkkoon kuulumattomat antoivat vakuutuksen. Tämän jälkeen muistutin valan/vakuutuksen merkityksestä puhua totta.

Aloitin puheenjohtajana todistajan kuulustelun tekemällä hänelle kysymyksiä, joita pidin asiakirjoihin perehdyttyäni tarpeellisina jutun selvittämiseksi. Toisinaan aloitin kuulustelun lukemalla todistajan kertomuksen poliisitutkintapöytäkirjasta ja tekemällä kysymykset sen jälkeen. Tämän jälkeen syyttäjä ja avustaja saivat kyselyvuoronsa. Jos ilmeni jotain epäselvää, tein vielä kysymyksiä todistajalle. Valtion varoista maksettavat todistajanpalkkiot tuomioistuin maksoi todistankuulustelun päätyttyä shekillä saman tien ennen todistajan poistumista. Hämärästi muistan, että 10 vuotta aiemmin auskultoidessani syyttäjällä oli käräjillä mukana kassa, mistä hän maksoi valtion varoista maksettavat todistajanpalkkiot käteisenä.

Prosessinjohto oli siis inkvisitorista, mutta ei niin äärimmäistä kuin aiemmin kertomani Kuopion raastuvanoikeuden puheenjohtajan prosessinjohto, missä syyttäjä ei prosessin aikana sanonut sanaakaan ja muutkin asianosaiset mahdollisimman vähän.

Asianosaisten mentyä odotussaliin aloitin päätösneuvottelun lautamiesten kanssa harrastamalla ääneen ajattelua eli esittelemällä jutun lautamiehille. Sen laajuus riippui jutusta. Vähintäänkin tein yhteenvedon näytetyistä tosiseikoista ja kerroin, minkä rikoksen tunnusmerkistö on tullut näytetyksi ja mitä siitä on laissa säädetty rangaistukseksi. Totesin, miksi syytetyn kiistäminen ei menestynyt. Ja lopuksi ilmoitin käsitykseni normaalirangaistuksesta ja, jos syyllisyysarviointi sitä edellytti, mahdollisuudesta poiketa siitä joko lievempään tai ankarampaan suuntaan. Mikäli olin jo istunnon aikana päätynyt siihen, että syyte on hylättävä, aloitin päätösneuvottelun perustelemalla tämän lopputuloksen. Asiasta riippuen joskus syntyi keskustelua, useimmiten ei syntynyt. Asianosaiset kutsuttiin sisään ja päätös julistettiin.

Vuoden 1734 laissa säädettiin, että vain yksimielinen lautakunta saattoi vastoin tuomarin mielipidettä aikaansaada mielensä mukaisen tuomion. Säädös oli edelleen voimassa. Yleensä vähintään yksi lautamies oli ratkaisusta kanssani samaa mieltä. Jos lautakunta hyvin harvoin oli yksimielinen, mukauduin lautakunnan mielipiteeseen. Silloin oli aina kysymys vähäpätöisestä mielipide-erosta. Urani aikana en toisin sanoen koskaan äänestänyt kihlakunnanoikeudessa. Tilanne oli myöhemmin toinen kollegiaalisissa tuomioistuimissa.

Käräjiä istuessani päätösneuvotteluissa ilmeni seikkoja, joiden perusteella tulin käsitykseen, että oikeudenmukaisimpia lautamiehiä olivat Nilsiän körttiläiset ja Rautavaaran kommunistit. Ajattelin, että he olivat eri lähteistä tulleet samaan lopputulokseen. Pitkän saksan lukijana tiesin, että saksan sana die Gerechtigkeit merkitsee sekä oikeudenmukaisuutta että vanhurskautta.

Osallistuin Järvenpään seurakuntaopistossa 24.-25.10.1980 pidettyyn Ihmiskäsitys ja rikosoikeus -seminaariin. Tuomarikunnasta seminaariin osallistuivat myös oikeusneuvokset Johannes Leivonen ja Olavi Heinonen. Kutsun minulle välitti jo opiskeluajalta tuttu ystäväni Vahon (oikeusministeriön vankeinhoito-osaston) ylitarkastaja Aimo Myllylä.

Vuosikymmenien takaa tulee mieleeni Nilsiän käräjiltä joitakin juttua:

Siilinjärvi-Viinijärvi-rata on Suomen rataverkon osuus Siilinjärven asemalta Savon radalla Liperin kunnassa sijaitsevalle Viinijärven asemalle. Viimeiset osat radasta Juankoskelta Luikonlahdelle Kaavin kunnassa ja Luikonlahdelta Sysmäjärvelle Outokummun kaupungissa valmistuivat 1960- luvun lopulla. Nilsiän kihlakunnanoikeus käsitteli pakkolunastuskorvauksia koskevaa juttua soveltaen kiinteän omaisuuden pakkolunastuksesta yleiseen tarpeeseen 14.7.1898 annetun pakkolunastuslain säännöksiä. Uusi pakkolunastuslaki oli tullut voimaan 1.1.1978. Sillä kumottua vanhaa pakkolunastuslakia kuitenkin sovellettiin, koska lunastuksen toimeenpanoa oli haettu ennen uuden lain voimaantuloa. Vanhan pakkolunastuslain mukaan kannetta pakkkolunastusmenettelyssä määrätyistä korvauksista oli ajettava yleisessä tuomioistuimessa.

Riita koski Kaavin kunnan alueella olevan radan osuuden korvauksia. Kolusin lautamiesten kanssa kesällä 1978 pari päivää Luikonlahdella radan varsia. Riitaa oli lähinnä erilaisista alueen maanviljelijöille aiheutuneista kulkemisen haitoista, kun rata oli rakennettu talousrakennusten ja karjan laidunten tai viljelysten taikka metsäpalstojen väliin. Lautamiehet olivat tässä asiassa, jos missä, asiantuntijoita arvioitaessa aiheutunutta haittaa.

Rautavaaran kirkko paloi 4.9.1979. Paikallinen mies oli tunkeutunut kirkkoon ja tahallaan sytyttänyt palon. Tässä jutussa oli ongelmana vain se, mikä on kirkon polttajan normaalirangaistus. Kihlakunnanoikeus tuomitsi murhapoltosta 4 vuotta vankeutta. Hovioikeus ei muuttanut rangaistusta. Ihmiskäsitys ja rikosoikeus -seminaarissa kerroin pohtineeni kirkon polttajan normaalirangaistusta. Perheneuvoja Matti J. Kuronen arveli siihen, että kun tuomittu palaa vankilasta, hänen rangaistuksensa vasta alkaa.

Syyttäjä syytti Rautavaaralla asuva perhettä, äitiä ja hänen täysi-ikäisiä lapsiaan, siitä, että he olivat talvella irrottaneet Etelä-Suomesta olevan kesänaapurinsa talosta vuorilaudat ja niillä lämmittäneet asumaansa mökkiä. Syytetyt olivat poliisitutkintapöytäkirjassa ilmoittaneet syyksi menettelyynsä sen, että kunta ei ollut kovista pakkasista huolimatta toimittanut heille lupaamiaan polttopuita. Syytettyjen sisääntulo istuntosaliin oli huomiota herättävä. Perheen äiti taputti heitä avustanutta Rautavaaran naispuolista yleistä oikeusavustajaa olalle ja sanoi: ”Tämä se on meijän äetj.” Totisena tuomarina pidin ilmeeni kurissa. Käsittelyn jälkeen kihlakunnanoikeus määräsi kaikkien syytettyjen mielentilan tutkittavaksi. Kaikki muut, paitsi yksi poika, joka ainoana kävi työssä kodin ulkopuolella Luikonlahden kaivoksessa, todettiin ymmärrystä vailla oleviksi. Työssä käynytkin todettiin vähentyneesti syyntakeiseksi eli täyttä ymmärrystä vailla olevaksi.

Kaavilla talossa, missä ei ollut sähköjä, isäntä ja naapurin isäntä nauttivat pimeän aikana iltapuhteella Koskenkorvan viinaa. Isäntä haki tulineuvoja apuna käyttäen eteisestä toisen pullon, mutta hänen hakiessa kolmatta pulloa talo syttyi tuleen ja paloi poroksi. Syyttäjä vaati käräjillä isännälle rangaistusta murhapoltosta. Puolustus nimesi todistamaan emännän, joka kertoi oikeudessa, että isännän haettua toisen viinapullon hän hermostui ja kävi eteisessä siirtämässä jäljellä olleen viinapullon ”piilon viereen”. Isännän etsiessä pulloa eteisen komerosta hyllypaperit olivat syttyneet tuleen (kerrotuin seurauksin). Kihlakunnanoikeus katsoi selvitetyksi, että talo oli palanut isännän huolimattomuudesta, mutta jääneen näyttämättä, että isäntä olisi tahallaan sytyttänyt talonsa tuleen. Syyte hylättiin, koska oman omaisuuden polttaminen oli rangaistavaa vain tahallisena. Syyttäjä tyytyi päätökseen.

Täysi-ikäinen poika oli syytteessä siitä, että hän tappoi isänsä. Häntä avusti kokenut kuopiolainen rikosasianajaja. Syytetyn tunnustettiin menetelleen syytteessä kerrotulla tavalla. Syyte myönnettiin oikeaksi. Ihmettelin mielessäni, miksi avustaja ei vaadi syytetyn mielentilan tutkimista. En kuitenkaan ottanut asiaa puheeksi, koska ajattelin, että avustajan ja syytetyn on täytynyt keskustella tästä, ja päättelin, että syytetty on ilmeisesti vastustanut mielentilansa tutkimista. Syytetystä ei päällepäin voinut havaita mitään poikkeavaa. Se, etten selvittänyt asiaa tarkemmin, jäi kuitenkin askarruttamaan minua.

Kaavin kunnassa sijaitsevassa Luikonlahden kuparikaivoksessa sattui joka vuosi ainakin yksi työtapaturma, joka johti syytteeseen. Eräässä muistaakseni kuolemaan johtaneessa työtapaturmassa kihlakunnanoikeus tuomitsi ehdollista vankeutta tarkoituksella, että kaivoksessa kiinnitettäisiin paremmin huomiota työturvallisuuteen. Hovioikeus lievensi rangaistukset sakoiksi.

Kunnanlääkäri teki potilaalle poskiontelopunktiota vaikean poskiontelotulehduksen hoitamiseksi. Hän vei punktioneulan nenäontelosta ohuen rustoseinämän läpi poskionteloon. Valitettavasti neula meni liian pitkälle ja osui suoneen, jolloin ilmakupla aiheutti potilaan välittömän kuoleman. Oikeudenomistajat ajoivat kuntaa ja lääkäriä vastaan vahingonkorvauskannetta. Useat asiantuntijatodistajat lausuivat, että lääkäri oli tehnyt punktion koululääketieteen mukaisesti. Todistajien mukaan natsisaksan lääkärit olivat ihmiskokeissaan selvittäneet, että punkteeraukseen liittyy kuoleman riski, joka tässä tapauksessa toteutui. Kanne hylättiin. Hovioikeus ei muuttanut päätöstä.

Eräänä keväisen aurinkoisena päivänä puolisoni Sanna lähti talomme yläkerran takaovesta oikopolkua pitkin niityn poikki läheiseen kauppaan ruokaostoksille. Harjun rinteessä istui maassa miesporukka nauttimassa virvokkeita. Eräs heistä huusi: ”Hei tyttö, tule tänne meijän kanssa kaljalle!” Toinen mies sanoi tähän: ”Älä kuule huutele sille. Se on meijän tuomarin vaimo.” Tuntomerkeistä päättelin toppuuttelijan Nilsiän rikospäivien vakioasiakkaaksi, joka oli välillä vankilassa ja välillä vapaalla jalalla.

Kuopiolainen ystäväni siirtyi virkamiesuralta asianajajaksi. Käytyään Nilsiän käräjillä hän ilmoitti minulle, että hänellä ei ole varaa olla kihlakunnantuomarin ystävä. Pahoittelin ja vastasin, että käytin hänen palkkiolaskuunsa samaa mittatikkua kuin muidenkin asianajajien valtion varoista maksettaviin palkkiolaskuihin. Ajattelin, että tuomarin työ on yksinäisen ihmisen hommaa.

Oikeusministeriö selvitti eräänä vuonna valtakunnallisella kyselyllä mm. istuntopäivien kestoa. Vastasin kyselyyn, mutta huomautin, että vastaukset eivät ole vertailukelpoisia, koska ainakin Koillis-Savossa todistajan kuulustelut vievät paljon aikaa, koska todistaja täällä vastaa joko tekemällä vastakysymyksen tai muuhun kuin mitä häneltä kysytään. Vetosin kokemukseeni auskultointiajalta Pohjois-Pohjanmaalla, jossa todistajat yleensä ilman venkoilua vastasivat siihen, mitä heiltä kysyttiin.

Tuomiokunnan vuosittain pidettävinä virkistyspäivinä käytiin laskettelemassa Nipasenmäen laskettelukeskuksessa Tahkomäen alueella ja syksyisin kävelemässä luonnossa esim. Pisavuorella, jonka laella on Täyssinän rauhan 1595 rajamerkki kiveen hakattuna. Eräänä vuonna järjestin lautamiespäivät. Pääesiintyjänä oli hallitusneuvos Tuomo Rapola oikeusministeriöstä. Hän kertoi oikeushallinnon ajankohtaisista kuulumisista ja vastasi lautamiesten kysymyksiin.

Kävin ystäväni Seppo Räisäsen kanssa kesällä 1980 Nilsiästä päiväseltään Joensuussa elämäni ensimmäisessä mielenosoituksessa. Vastustimme ilmasta käsin tapahtuneita Hattuvaaran vesakkomyrkytyksiä. Joensuun kaupunginjohtaja Aaro Heikkilä sanoi puheessaan, että todistustaakan pitäisi olla käänteinen eli myrkkyjen levittäjien pitäisi todistaa torjunta-aineen vaarattomuus luonnolle ja ihmisille.

Järjestin joulukuussa 1980 Tuulivaarassa Tahkomäen alueella tuomiokunnan ja lautamiesten yhteisen pikkujoulun. Kohokohtana oli Tiernapoikien esiintyminen. Kuningas Herodeksena oli Tuulivaaran emäntä, Murjaanien kuninkaana Tuulivaaran isäntä, Knihtinä puolisoni Sanna ja Mänkkinä minä laulutaidottomana. Keräsimme runsaan kolehdin, jonka lahjoitimme Suomen Punaisen Ristin Nilsiän osastolle.

Minut valittiin Suomen kihlakunnan- ja käräjätuomarit ry:n vuosikokouksessa Imatralla vuonna 1981 hallituksen varajäseneksi. Tässä tehtävässä olin 12.6.1981-6.6.1986 välisen ajan. Varajäsenet toimivat hallituksessa jäsenten tavoin.

Ystäväni Hannu Räsänen, joka siihen aikaan toimi Kemijärven tuomiokunnan kihlakunnantuomarina, sanoi joskus käydessään meillä kotona Nilsiässä, että Nilsiä on paratiisi. Siitä huolimatta hain talvella 1981 Rovaniemen tuomiokunnan kihlakunnantuomarin virkaa, koska halusin haasteellisempaa ja monipuolisempaa tuomarin työtä. Toki olin myös Lapin hullu. Ensimmäisen vaellukseni olin tehnyt Saariselälle lukiolaisena yhdessä luokkatoverini kanssa elokuussa 1962. Ennen hakemista kysyin Hannulta, aikooko hän hakea Rovaniemelle. Hannun vastattua kielteisesti jätin hakemukseni.