Kirjoittanut OTT,  rikos- ja prosessioikeuden professori (Itä-Suomen yliopisto), rikosoikeuden dosentti (Turun yliopisto) Matti Tolvanen.

Olen tehnyt juridisia töitä liki 44 vuotta ja nyt alkavat olla vuodet vakituisissa juristin tehtävissä vähissä. Menneiden tapahtumien selittämisessä on pulmansa. On olemassa riski, että kehityksen lopputulosta pidetään hallitun prosessin johdonmukaisena seurauksena. Konsta Pylkkänen ilmaisi asian sattuvasti: jälkiviisaan silmä on somassa paikassa, kun se katsoo taaksepäin. Otan kuitenkin riskin ja yritän kuvata oman työuran varrelle osuneita keskeisimpiä prosessin muutoksia. Pääpaino on rikosprosessissa ja hallintoprosessissa, joihin olen perehtynyt sekä tutkimuksen että käytännön tasoilla.

Keskeisin ja omasta näkökulmastani mieluisin muutos on ollut rikosprosessin uudistaminen, prosessin roolijaon muutos ja siihen keskeisesti liittyvä itsenäisen syyttäjälaitoksen perustaminen. Päätoimisten syyttäjien ammattitaito on keskimäärin merkittävästi parempi kuin sivutoimenaan syyttämistä hoitaneiden nimismiesten, vaikka jotkut nimismiehet ja apulaisnimismiehet olivat myös taitavia syyttäjiä. Rikosprosessissa rikosvastuun toteuttaminen on syyttäjän tehtävä, epäillyn puolustus hänen avustajansa tehtävä. Vastakkaisista tehtävistä huolimatta pitäisi pyrkiä toimimaan toista osapuolta loukkaamatta. Urani parhaita muistoja on se, kun ison rikosjutun päätteeksi jutun pääsyytetty tuli kädestä pitäen kiittämään asiallisesta syyttämisestä. Todistelussa asianosaiset ovat keskeisiä toimijoita. Tuomari on puolueeton asian ratkaisija ja juttu ratkaistaan siinä esitettyjen vaatimusten, vastausten, todistelun, argumentaation ja oikeuslähteiden perusteella. Tällainen tasavertainen roolijako kuvastaa erinomaisesti demokraattisen, moniarvoisen ja liberaalin yhteiskuntajärjestelmän ideaa. Kaiken tietävien ja taitavien, ”aineellista totuutta” metsästävien sankarituomarien aika on onneksi lopullisesti ohi. Sankarituomarit olivat sitä paitsi monesti persoonina aivan sietämättömiä ja heidän prosessuaaliset menettelynsä jokseenkin mielivaltaisia.

Roolijaon muutos on keskeisesti sidoksissa oikeussaliviestintään, jossa kehitys on ollut huimaava. Oikeus on kieltä ja viestintää, parhaimmillaan oikeussaliviestintä on jopa yleisölle mielenkiintoista seurattavaa. Aloittaessani juristin työt Suomessa ei ollut oikeudenkäyntiä sen länsimaisessa merkityksessä, nykyään Suomen prosessijärjestelmä kestää kansainvälisen vertailun. Prosessioikeuden opetuskin on kehittynyt suullista ilmaisua ja vuorovaikutustaitoja painottavaan suuntaan. Opetuksessa hyödynnetään myös oikeussaliviestinnän ammattilaisia, muun muassa Itä-Suomen yliopistossa ja syyttäjälaitoksessa. Prosessioikeuden tutkimus on ollut perinteisesti käytäntöpainotteista, mutta viime vuosikymmeninä on ilahduttavasti ilmestynyt runsaasti prosessioikeuden teoriaa edistävää tutkimusta.

Myös hallintoprosessista on tullut aitoa oikeudenkäyntiä, vaikka hallintoprosessista tuomioistuimen velvollisuus selvittää asiaa omasta aloitteestaan on laajempi ja suullisuus rajoitetumpaa kuin muissa prosessilajeista, pääasiassa hallintotuomioistuimissa käsiteltävien asioiden laadusta johtuen. Tie asiakirjoihin perustuvasta hallintomenettelystä hallintoprosessiksi on ollut pitkä, eikä se ole ehkä vieläkään täysin perille johtanut. Eri prosessilajien yhtäläisyyksien ja erojen tunnistaminen on ollut omissa hallintoprosessia käsittelevissä kirjoituksissani aivan keskeinen idea. Olen vuosien varrella kouluttanut sekä rikosprosessin että hallintoprosessin toimijoita. Opettamalla toisia oppii itsekin parhaiten. Prosessiketjuajattelun läpimeno kautta prosessien on ollut urani varrelle osuneita merkittävimpiä prosessioikeuden edistysaskeleita.

Perus- ja ihmisoikeuksien merkitystä nykymuotoisessa prosessissa ei voi kukaan kiistää. Näiden oikeuksien korostamisessa on myös kääntöpuoli. Suuresti arvostamani professori Hannu Tapani Klami kirjoitti jo 1990-luvulla vaarana olevan, että rikosvastuun edellytykset muotoillaan niin monitulkintaisiksi, ettei niiden käsillä oloa voida prosessioikeuden keinoin todentaa. Asian voi ilmaista toisinkin: prosessin puolella asetetaan vaatimuksia, jotka estävät tehokkaan rikosvastuun toteutumisen. Tasapainon hakeminen eri tavoitteiden välillä ei ole helppo tehtävä ja tässä suhteessa on vielä tarvetta korkeimman oikeuden ennakkopäätöksille. Olen ”luonnonoikeuden” ehdoton vastustaja, erityisesti rikosoikeuden ja oikeudenkäyntien sääntelyn tulee perustua kirjoitettuun lakiin ja oikeuslähteisiin tiukasti pitäytyvään oikeuskäytäntöön. Samalla tunnustan reilusti esikuvakseni Alf Rossin, jolla oli realistinen näkemys voimassa olevasta oikeudesta. Oikeustiede esittää oikeuslähteisiin perustuvia tulkintaennusteita, joiden pätevyys testataan tuomioistuimissa, viime kädessä korkeimpien oikeusasteiden (KKO ja KHO) ennakkopäätöksillä.

Kansainvälistyminen on vaikuttanut prosessiin muutoinkin kuin ihmisoikeuksien kautta. Rikosten esitutkinnassa korostuu rajat ylittävä työskentely. Kansainvälistymisen myötä rikollisuus tai oikeastaan sen kova ydin on ammattimaistunut ja organisoitunut. Ilmapiiri on kärjistynyt. Urani alkuvuosina rikoksesta epäiltyjen ja tutkintaviranomaisten välillä oli molemminpuolista kunnioitusta, kumpikin osapuoli arvosti toisen ammattitaitoa ja peli oli ajoittain jopa rehellistä.

Tutkimuksessa kansainväliset ulottuvuudet ovat jokapäiväisiä. Nuorille juristeille kansainvälinen yhteistyö on itsestäänselvyys ja heillä on kielitaitonsa puolesta paremmat edellytykset julkaista vierailla kielillä kuin meillä koulussa lähinnä kääntämistä opiskelleilla. Työssäni syyttäjänä toimin myös kansainvälisten asioiden erikoissyyttäjänä ja siinä ominaisuudessa saatoin osallistua erinäisiin rajat ylittäviin hankkeisiin. Tutkimuksessa olen pitänyt etusijalla pohjoismaista yhteistyötä, mutta yhteisiä hankkeita on ollut myös Venäjän ja Kiinan kanssa. Mihin nämä projektit ovat johtaneet, on kokonaan toinen kysymys. Kannettu vesi ei taida kaivossa pysyä, mutta vuoropuhelu järjestelmien yhtäläisyyksistä ja eroista on kuitenkin hyödyllistä. Oma sivupolkunsa urallani oli toiminta kansainvälisenä vaalitarkkailijana. Myös luottamustehtävät kansallisissa vaaleissa, asianajajien valvonnassa ja verotuksen oikaisumenettelyssä ovat tulleet tutuiksi. Niistä kokemuksista on ollut hyötyä myös rikosoikeuden ja prosessioikeuden tutkimuksessa.

Jos vallassani olisi jotain muuttaa, kirjoittaisin uusiksi prosessin julkisuutta sääntelevät normit. Ainakin poliisin käytännössä julkisuus näyttää vaihtuneen salailuun, mikä on oikeusvaltiossa hyvin huolestuttava piirre. Salailun lisääntyminen on sidoksissa tietosuojaan, jota näytetään Suomessa tulkittavan niin, että jopa rikosvastuun kannalta keskeisiä tietoja pyritään yleisöltä salaamaan.

Oma työurani alkoi nimismiehen työllä, jota tein runsaan vuoden juristiksi valmistumisen ja sotavoimissa palvelemisen välillä. Aikanaan hyvinkin arvostettua nimismiehen tehtävää ei enää ole olemassa. Nimismies oli samalla kertaa poliisipäällikkö, syyttäjä, tuomioiden täytäntöön panija ja hallintoviranomainen. Toimenkuvalle oli hevosvetoisena aikana perusteensa, mutta nykymuotoiseen oikeusjärjestelmään se ei enää olisi soveltuva. Pakollisen auskultoinnin jälkeen tein pari vuotta töitä lääninoikeudessa, pääasiassa veroasioiden esittelijänä. Siitä työura jatkui luontevasti lääninveroviraston asianvalvojaksi, veroja perimään, konkursseja hakemaan ja verohallinnon asianomistajatehtäviä rikosprosessissa hoitamaan. Vuoden verran olin myös hallintoasioihin keskittyvä toimistopäällikkö. Verohallinnosta tie johti unelma-ammattiini syyttäjäksi, ensin Joensuun kaupunginviskaaliksi ja myöhemmin ensimmäiseksi kaupunginviskaaliksi. Syyttäjälaitoksen perustamisen jälkeen toimin vuoteen 2003 saakka johtavana kihlakunnansyyttäjänä. Syyttäjän tehtävässä on parasta itsenäisyys ja mahdollisuus tiettyyn rajaan hallita omaa ajankäyttöään. Syyttäjäntoimessa osallistuin kouluttajana keskeisesti myös rikosprosessiuudistuksen omaksumiseen. Ilokseni syyttäjälaitos on hyödyntänyt koulutuspanostani myös sen jälkeen, kun poistuin laitoksen vakituisesta vahvuudesta. Jussi Tapani kirjoitti osuvasti juhlakirjaani vuonna 2016, että olen lähtenyt syyttäjälaitoksesta mutta syyttäjälaitos ei ole lähtenyt minusta. Sielultani tunnustaudun yhä syyttäjäksi ja seuraan tiiviisti syyttäjälaitoksen työtä. Joensuun yliopistossa olin hoitanut erinäisiä tuntiopettajan töitä syyttäjän toimen ohella, professorin tehtävässä aloitin 1.3.2003.

Työurani ei varmasti ole vastannut sitä, millaiseksi sen oikeustieteen opinnot Turussa (joka on muuten Suomen ykköskaupunki jokseenkin kaikilla kriteereillä mitattuna) aloittaessani oletin. Itä-Suomeen minut palautti opintojen jälkeen tarjoutunut työtehtävä nimismiehenä ja Itä-Suomessa minut piti tohtorin väitöksen jälkeen yllättäen avautunut rikos- ja prosessioikeuden professorin tehtävä Joensuun, myöhemmin Itä-Suomen yliopistossa. Turun yliopistosta on kirjoituksiini periytynyt vahva kriminaalipoliittinen orientaatio ja realistinen näkemys oikeuden ja oikeustieteen ominaislaadusta. Jatko-opintoni Turussa osuivat ajankohtaan, jolloin rikosoikeuden tutkimus oli siellä erityisen aktiivista. Kannatti viivyttää jatko-opintoja kymmenen vuotta vain siksi, että pääsi sattumalta mukaan rikosoikeuden systematiikan perusteelliseen uudelleen arviointiin asialleen omistautuneessa innostuneessa tutkijajoukossa.

Rikosoikeutta, sen systematisointia ja kriminaalipolitiikkaa, pidän itselleni läheisimpänä oikeudenalana, mutta työtehtävät ja tutkimuksellinen uteliaisuus ovat ohjanneet tutkimaan myös prosessia, lähinnä rikosprosessia ja hallintoprosessia. Rikosoikeus on oikeudenalana prosessioikeutta selkeämpi, se on pääosin säästynyt prosessioikeudelle ominaiselta periaatejumpalta. Yhteistyö psykologien kanssa on avartanut käsitystäni todistelun luotettavuuden arvioinnista. Merkittävänä vaiheena tutkimuksenikin näkökulmasta pidän jäsenyyttä Tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomiteassa, jonka mietintö on johtanut myös merkittäviin uudistuksiin, muun muassa tuomioistuinviraston perustamiseen. Työni laadun jätän muiden arvioitavaksi.

Minua harmittaa aidosti se, ettei oikeustieteelliseen tutkintoon sisälly enää länsimaisen juridisen tradition perustaa, roomalaista oikeutta. Kehitys on mennyt tässä aivan vikaan. Roomalaisen oikeuden tulisi kuulua jokaisen juristin yleissivistykseen. Olen kuitenkin pyrkinyt opiskelijoita tässäkin sivistämään kertomalla, että latinaa siteerattaessa pitää olla uskollinen alkukielelle, latinassa ei ollut j-kirjainta eikä numerojärjestelmässä nollaa. Ilokseni olen pannut merkille, että KKO:ssa on sivistystä, siellä reformatio in peius ja iura novit curia kirjoitetaan oikein.