Toomas Kotkas*: Kirja-arvostelu Erkki Aurejärven kirjasta Senaatintorin murha (2022, omakustanne, 212 sivua)

Prosessioikeusblogi on tavallaan oivallinen forum julkaista kirja-arvostelu emeritusprofessori Erkki Aurejärven uudesta dekkarista Senaatintorin murha, sillä Aurejärvi itse luonnehtii kirjaa ”oikeuslaitosromaaniksi”. Se ei kuitenkaan ehkä ole tyypillinen oikeuslaitosromaani, koska kirjan pääoikeudenkäynnille tai muillekaan oikeudenkäynneille ei lopulta uhrata kovinkaan paljon sivuja kirjan kokonaissivumäärästä. Sen sijaan romaanissa keskitytään enemmänkin keskeisten henkilöiden mielenmaisemien tarkasteluun. Sanottakoon se suoraan: kirjassa oikeuslaitoksesta ja sen yksittäisistä tuomareista ei anneta kovinkaan mairittelevaa kuvaa. Tämä ei kuitenkaan tule yllätyksenä niille, jotka ovat vähääkään seuranneet Aurejärven julkisia esiintymisiä ja aikaisempia kirjoituksia.

Senaatintorin murha on järjestyksessään toinen Aurejärven kirjoittamista dekkareista, ja sen päähenkilö on sama kuin ensimmäisessä (Kun kukaan ei näe, 2016 Into). Tästä huolimatta kirja muodostaa itsenäisen kokonaisuuden, eikä sen tapahtumien ymmärtäminen edellytä tutustumista ensimmäiseen romaaniin. Tarinoiden lähtökohta-asetelmissa on kuitenkin paljon samaa, ja teokset ovat tyyliltään yhteneväiset.

Rikoksen uhrina on oikeusneuvosmies Henriksson, ja murhaaja paljastetaan lukijalle jo tarinan alussa. Tarinan varsinaiseksi jännitysmomentiksi muodostuukin se, jääkö asianajaja Aarne Salmelainen kiinni ja joutuuko hän vastuuseen teostaan. Aurejärvi on hakenut samaa asetelmaa kuin Dostojevskin Rikoksessa ja rangaistuksessa, ja kirja sisältääkin muutaman nimenomaisen viittauksen Raskolnikovin tunnontuskiin. Kovin syvälle päähenkilön, Aarne Salmelaisen mielenmaisemaan Aurejärvi ei kuitenkaan pääse, ja Salmelainen näyttäytyykin pikemminkin karikatyyrimäisenä hahmona – kuten kirjan muutkin henkilöt. Kirjan henkilöhahmojen kautta välittyvä ihmiskuva ei ole erityisen mieltäylentävä – henkilöt kuvataan tyhminä, kostonhimoisina, omaneduntavoittelijoina, jne.

Aurejärvi ei jääne romaanillaan kotimaisen dekkarikirjallisuuden historiaan. Tarinan asetelmassa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta kerronta on paikoitellen katkelmallista. Tätä selittää ainakin se, että kirjan yksittäiset luvut on otsikoitu päivämäärien mukaan, ja jotkin luvut ovat vain muutaman sivun mittaisia. Kirja sisältää yksittäisiä humoristisia katkelmia lainkäyttöä tunteville, mutta ne eivät riitä kannattelemaan teosta. Tarinan realistisuutta syö väistämättä teoksessa oikeuslaitoksesta ja lainkäytöstä annettu satiirinen kuva. Oikeuskanslerinkinvirastokin rinnastetaan ohimennen Orwellin 1984-romaanin totuusministeriöön. Kirja kertoo pitkälti kirjoittajansa asenteesta suomalaista oikeuslaitosta kohtaan; seuraavaksi olisikin mielenkiintoista lukea Aurejärveltä dekkari, jonka motiivina ei ole oikeuslaitoksen mollaaminen.

* Kirjoittaja pelasi Erkki Aurejärven valmentamassa juniorijalkapallojoukkueessa 1970- ja 1980-luvulla.