Markku Fredmanin arvio emeritusprofessori Kaarlo Tuorin kirjasta.
Emeritusprofessori Kaarlo Tuorin kirjoittama Matti Wuori -elämäkerta on epätavanomainen. Ensimmäisessä luvussa selostettava, osin kriittinenkin asianajaja Matti Wuoren elämänvaiheita (1945 – 2005) kuvaava jakso on perinteistä elämäkertaa, mutta sen jälkeen pääosaan pääsevät ”Matin jutut”.
Tuori lähestyy kirjansa kohdetta ja persoonaa tämän hoitamien toimeksiantojen – lähinnä oikeudenkäyntien – kautta. Hän ei pitäydy pelkästään oikeudenkäynneissä vaan kuvaa tarkasti ja analyyttisesti myös oikeudenkäyntiin johtaneita syitä ja oikeudenkäyntien yhteiskunnallisia seurauksia. Niinpä turvapaikkaa Suomesta vuonna 1988 hakeneen Mario Inés Torresin tarinassa kuvataan ne olosuhteet Espanjassa, jotka saivat kenraali Francon aikaisesta pankkiryöstöstä etsintäkuulutetun aktivistin hakemaan turvaa Suomesta. Tässä yhteydessä Tuori analysoi myös Suomen ulkomaalaislainsäädännön ja sen kehityksen. Inés Torres-jakso päättyy myös pienoiseen yllätykseen.
Yllytysoikeudenkäyntien osalta keskiössä on vanhentunut asevelvollisuuslainsäädäntö, joka ei turvannut omantunnonvapautta vaan pakotti osan kieltäytyjistä lautakunnan päätöksellä asepalvelukseen. Kriittisen arvion Tuorilta saa senaikuisten oikeusavustajien puutteellinen asianajo, vain syytetyt päämiehet, kuten Erkki Tuomioja, vetosivat perusoikeuksiinsa. Tuori kuvaa kuinka perus- ja ihmisoikeusargumentaatio lopulta otettiin vakavasti ja valtavirtaistui tuomioistumissa ja eduskunnan oikeusasiamiehen ratkaisuissa.
Kaikkiaan Tuori läpivalaisee kahdeksan Wuoren hoitaman tapauksen, joukossa myös Mikkelin panttivankioikeudenkäynti ja Greenpeacen paljastama valaanlihan vientiin liittyvä tapaus. Mikkelin panttivankijutun yhteydessä analysoidaan poliisin voimankäyttöä koskeva sääntely ja aikanaan vallinnut oppi poliisin yleistoimivallasta. Tuori kuvaa kuinka oikeustieteessä ja lakeja säädettäessä pohdittiin, onko poliisimiehellä oikeus hätävarjeluun siinä missä kenellä tahansa muullakin. Jos on, niin ulottuuko ylimpien lainvalvojien toimivalta arvioimaan mitä poliisimies on ”yksityishenkilönä” tehnyt torjuessaan oikeudetonta hyökkäystä. Jostain syystä Tuorilta on jäänyt mainitsematta keskustelun päätepiste. Nykyiseen poliisilakiin sisällytettiin 1.1.2014 voimaan tullut säännös, jonka mukaan poliisimiehellä on virantoimituksessa voimankäyttöoikeuksien lisäksi oikeus hätävarjeluun, mutta tällaisessa hätävarjelussa poliisimies toimii virkavastuulla. Arvioitaessa hätävarjelun puolustettavuutta, on nykyisen lain mukaan otettava huomioon poliisimiehelle koulutuksensa ja kokemuksensa perusteella asetettavat vaatimukset. Hätävarjelun liioittelu on siis myös virkavelvollisuuden vastaista.
Kansainvälisen Greenpeacen avustaminen sen ensimmäisessä iskussa Suomessa koitui Matti Wuoren kohtaloksi. Länsisatamaan oli kesäkuussa 1988 päätynyt valaan lihaa sisältävä kontti matkalla Neuvostoliittoon. Suomi oli sitoutunut valaanlihan maahantuontikieltoon, jonka ei katsottu koskevan sitä, että laivasta siirretään Venäjälle menevään junaan kiellettyä valaanlihaa sisältävä lasti tullirajaa Suomeen ylittämättä.
Wuori oli juuri avustanut Helsingin hovioikeudessa syytettyä, joka oli vienyt amerikkalaisia unix-tietokoneita Neuvostoliittoon vastoin valmistajan ja Yhdysvaltain asettamaa kieltoa. Syyte koski maanpetosta, koska koneiden luvaton vienti Neuvostoliittoon vaaransi Suomen pysymisen kyseisten laitteiden jakelun piirissä. Maastavienti vaaransi Suomen suhteet Yhdysvaltoihin. Jutussa Wuori oli vedonnut siihen, että kyse ei olisi kielletystä maastaviennistä kun laitteet vietiin tullivaraston kautta Neuvostoliittoon läpikulkutavarana. Tämän argumentin syyttäjänä toiminut kanneviskaali Jukka Heikkilä oli ampunut alas toteamalla, että kun tietokoneiden maastavienti on kiellettyä, se koskee jonkin pykälän perusteella myös tavaran kauttakulkua tullivaraston kautta. Wuori otti opikseen ja toisti saman argumentin Länsisatamassa poliisille ja tullille. Menestys oli sen verran hyvä, että Wuori päätyi vuonna 1991 kansainvälisen Greenpeacen puheenjohtajaksi.
Greenpeace-ajanjaksoon sisältyy kirjassa esiteltävä Kessi-tapaus ja siihen liittyvät metsien suojeluun ja saamelaisten oikeuksiin liittyvät jutut. Syyttäjä nosti syytteet pakottamisesta ja haitanteosta viranomaiselle ympäristöaktivisteja, mm. Pentti Linkolaa ja Ville Komsia kohtaan. Tuori kirjoittaa:
Syytettyjen puheenvuorot Inarin kihlakunnanoikeudessa ovat oiva esimerkki siitä, miten julkisuuden seuraama oikeudenkäynti jatkaa ympäristötempausta. Oikeudenkäynnin osapuolille, Kessi-liikkeelle tai tiedotusvälineille tuskin tuli yllätyksenä, että MW:n kirjelmät tai syytettyjen puheenvuorot eivät herättäneet tuomioistuimessa vastakaikua. Inarin kihlakunnanoikeus julisti tuomionsa 24. elokuuta 1992. Oikeus hyväksyi syytteet pakottamisesta, hallinnan loukkaamisesta ja haitanteosta virantoimituksessa olevalle virkamiehelle. – – –
Kessi jatkui metsäsodista pisimpään, ja sen esihistoria ulottui jo Urho Kekkosen kansallispuiston perustamiseen. Kessi ei alkanut metsätietyömaalla elokuussa 1991, eikä se myöskään päättynyt hovioikeuden tuomioon elokuussa 1994. Metsätietyökoneen käytön estäminen elokuussa 1991 oli vain yksittäinen taistelu muiden ja muilla aseilla käytyjen taistelujen joukossa. Elokuun 1991 tapahtumat Kessissä ja niiden oikeudellinen jälkiselvittely antavat kuitenkin tilaisuuden arvioida oikeudellisia perusteluja, joihin osapuolet tukeutuivat ja jotka toistuivat melko lailla samanlaisina muissa metsäsodissa. Lisäksi Kessi osoitti, että Ylä-Lapin metsäsodissa taisteltiin myös saamelaisten oikeuksista. – – –
Puolustus oli yrittänyt Koijärvellä tarjota pakkotilaperustelua, mutta huonolla menestyksellä. MW vetosi Kessissä samaan perusteluun, vaikka ei kiistänytkään Koijärven merkitystä ennakkopäätöksenä. Tähtäimessä oli uusi ennakkopäätös. MW tähdensi, että syytetyt olivat puolustaneet erittäin tärkeää yleistä etua. Heidän tarkoituksenaan oli ollut ”estää korvaamattoman arvokkaan alueen ja sen luonnonarvojen tuhoaminen”. Lisäksi he olivat ”torjuneet uhkaa, jonka metsähallinnon suunnitelmien ja tiehankkeen toteuttaminen on kohdistanut välittömästi saamelaisten elinkeinon harjoittamiseen ja siten, paitsi alkuperäiskansojen ihmisoikeuksiin, myös näiden yksityisiin oikeushyviin”. MW:n mukaan ”kysymyksessä on kiistatta ollut sellaisen merkittävän arvon puolustaminen, joka on ollut välittömästi uhattuna ja jonka pelastaminen muilla keinoin kuin harkitulla, maltillisella suoralla toiminnalla oli osoittautunut ilmeisen mahdottomaksi”. Edunvertailu osoitti, että päämiesten menettelyn peruste oli ollut oikea. He olivat toimineet pakkotilassa sekä julkisen että yksityisen edun puolustamiseksi. MW ilmoitti odottavansa ennakkotapausta muun muassa siitä, miten ”yksityistä oikeushyvää” tulkitaan pakkotilasääntelyä sovellettaessa. – – –
Vaikka tuomioistuimet vaikenivat saamelaisten oikeuksista, Kessi valmensi osaltaan tuomioistuimia ottamaan nämä oikeudet vakavasti.
Tuori esittelee kaksi Matti Wuoren ajamaa sananvapausvalitusta Euroopan ihmisoikeustuomisessa. Ne ja muutama muu johtivat siihen, että rikoslakia tuli Suomessa muuttaa: sekä kunnianloukkausta että yksityiselämää loukkaavan tiedonlevittämisen tunnusmerkistöistä rajattiin pois tilanteet, joissa kyse oli yleiseltä kannalta merkittävän asian käsittelemiseksi esitettyä ilmaisusta, jos sen esittäminen, huomioon ottaen sen sisältö, toisten oikeudet ja muut olosuhteet, ei selvästi ylitä sitä, mitä voidaan pitää hyväksyttävänä. Ymmärrettiin, että rikoslaki ei rajaa sananvapautta, vaan sanavapaus rajaa rikoslakia.
Kirjan päätteeksi Tuori analysoi Wuoren toiminnan merkitystä, tämän käyttämää julkisuutta asioiden ajamiseksi sekä Wuoren oikeudellisen argumentaation kehittymistä:
Eduskunnan oikeusasiamies Kaarlo L. Ståhlbergin šaahimielenosoituksia koskeva päätös [Wuoren tekemään kanteluun, lisäys MF] oli ensimmäisiä ratkaisuja, joissa myönnettiin perusoikeuksien velvoittavan myös hallintoviranomaisia kuten poliisia. Ståhlbergin päätöksessä tämä lähtökohta tosin tuotti kantelijoiden kannalta kovin laihoja tuloksia. Ajatus siitä, että tuomioistuimen tulisi ottaa rikoslakia soveltaessaan huomioon perusoikeudet, oli Sikamessiaan tai yllytysoikeudenkäyntien tuomareille tyystin vieras. Vieras se oli vielä tuolloin myös Wuorelle, joka avusti Sikamessiaan taiteilijaa ja jurya sekä eräitä yllytyskirjelmän allekirjoittajia. Vasta šaahimielenosoituksissa hän vetosi hallitusmuodon takaamaan sananvapauteen. Raastuvanoikeuden tuomarit eivät Wuoren perusteluista piitanneet, eikä niitä aikakauden minimalistista tyyliä noudattaen päätöksissä edes mainittu.
Ympäristöjutuissa, joita Wuoren työlistalle alkoi kasautua 1980-luvun loppupuolelta lähtien, hän perusteli kansalaistottelemattomuuden oikeutusta myös perusoikeuksilla. Valaanlihakonteissa Helsingin hovioikeus oli luonnehtinut Greenpeacen iskuja mielenosoituksiksi. Mielenosoittaminen on puolestaan perustuslaissa suojatun sananvapauden ja kokoontumisvapauden käyttämistä. Perusoikeusuudistusta edeltävinä vuosina tuomioistuimet saattoivat hyväksyä väitteen ympäristötempauksista mielenosoituksina. Sen sijaan ne eivät hyväksyneet väitteestä seuraavaa johtopäätöstä, että tempausten oikeudellisessa arvioinnissa on otettava huomioon mielenosoitusoikeutta suojaavat sananvapaus ja kokoontumisvapaus.
Tuorin kuvaama Matti Wuoren tapa tuoda hoitamansa jutut myös julkisuuteen johti osaltaan siihen, että vuonna 1999 Suomen Asianajajaliitto kumosi 1970-luvun alusta alkaen voimassa olleen ehdottoman trial by newspaper -kiellon. Asianajaja on yhteiskunnallinen toimija ja melko usein asianajajan kohtaamat oikeudelliset ongelmat ansaitsevat julkisuuden valokeilan osakseen korjauksen toteuttamiseksi.
Tuori kirjoittaa:
Oikeussali avaa uuden näyttämön ja oikeuspuhe uuden kielen julistaa tempauksen tavoitteita ja sen taustalla olevia arvoja ja pitää vireillä tiedotusvälineiden ja suuren yleisön kiinnostusta. Oikeuskäsittely jatkaa tempausta ja on oikeastaan osa sitä. Ja syytettyjen avustaja saattaa ajaa paitsi päämiestensä asiaa myös yleisempiä tavoitteita.
Tuorin 479 sivuinen kirja on poikkeuksellinen, ehkä jopa ainutlaatuinen kuvaus suomalaisen oikeuskulttuurin kehittymisestä ja yksittäisen asianajajan mahdollisuuksista vaikuttaa oikeudellisin keinoin yhteiskunnallisiin asioihin. Wuori kulki umpihangessa, jossa perässähiihtäjien on helppo edetä.
Kirjan voi tilata Teos-kustantamon verkkokaupasta
3 ajatusta aiheesta “Matti Wuori – Tapauskertomuksia Suomesta”
Kiitos Markku erinomaisesta kirja-analyysistä, se on paljon syvällisempi kuin tavanomainen kirja-arvostelu
Kiinnostava arvio. On varmaan haastavaa kirjoittaa kriittisesti ystävästään, kuten Tuori on tehnyt. Tulee kyllä mieleen tietty anakronismi, kun tapauksia on arvioitu nykypäivän perusoikeuksien näkökulmasta. Eihän ennen vuotta 1995 ollut muita perusoikeuksia kuin omaisuudensuoja ja sananvapaus. Toisaalta teos näyttää olevan eräänlaista sukupolvihistoriaa. Kaksi luokallani ollutta tyttöä oli Koijärvellä. Tosin en koskaan saanut tietää, olivatko kiinnittäneet itsensä kettingillä puuhun. Kuuntelin abiturienttina radiosta Antero Jyrängin esitelmän Koijärveen liittyvistä oikeudellisista näkökohdista ja kirjoitin siltä pohjalta ylioppilasaineen ”Avoin painostus ja suora toiminta yhteiskunnallisina vaikutuskeinoina”.
Valtiosääntöoikeudellinen seura järjesti 7.11.2023 keskustelutilaisuuden Tuorin kirjasta. Yhtenä alustajana ollut professori Martin Scheinin esitti, että Tuorin tulkinta Wuoresta ihmisoikeusargumentaation tuojana suomalaiseen lainkäyttöön ei pidä paikkansa. Scheinin on vuonna 1994 väitellyt ihmisoikeuksista Suomen oikeudessa ja kävi tuolloin läpi siihen mennessä kertynyttä käytäntöä ihmisoikeusviittauksista ja punninnoista suomalaisratkaisuissa. Scheinin esitti, että Wuori käytti ihmisoikeusargumentteja hyväkseen kun se oli päämiehelle eduksi, ne olivat hänelle asianajon väline, ei itseisarvo. Usein ihmisoikeusargumentit tukivat niitä asioita, joita Wuori oli ottanut ajaakseen.