Kirjoittanut professori Risto Koulu.

Prosessioikeutta oikeudenalana ei niin sanotuissa paremmissa tieteellisissä piireissä arvosteta. Oikeudenala kuitenkin saa ja on aina saanut kiitosta monipuolisista ja täsmällisistä käsitteistään, jotka kuvaavat suurin piirtein kaikkea mahdollista, mitä oikeudenkäynnissä ja tuomioistuimissa voi tapahtua. Selkokielisyyden kannattaja tosin moitiskelee käsitteiden outoja ja monesti latinalaisperäisiä nimiä. Mitä tarkoittavat asialegitimaatio, kompetenssikompetenssi, lis pendens, oikeusvoima, non liquet ja preventioperiaate? Merkitykset ovat kaukana yleiskielestä ja pudottavat maallikot heti kyydistä. Latinaakin osaava jää ihmettelemään, kun ”preventio” ei tarkoitakaan  estämistä vaan päinvastoin jatkuvuutta. Eipä siltä, prosessioikeuden jargonia ei osaa moni juristikaan, vaikka hänet on siihen opiskeluaikanaan pakkoperehdytetty.

Prosessioikeuden käsitemaailma kuitenkin alkaa hämärtyä, mitä yleisimpiin ja tavalliselle ihmiselle läheisimpiin asioihin siirrytään. Jo nimitys ”prosessioikeus” on tavallaan kummajainen. Se tarkoittaa periaatteessa sitä oikeussääntöjen kokonaisuutta, joka ohjaa tavalla tai toisella ”oikeudellisiksi” luonnehdittuja menettelyjä eli ”prosesseja”. Oppiaineena prosessioikeus opettaa (tai modernimmin tukee niiden oppimista) näitä sääntöjä, tieteenalana se puolestaan tutkii niitä nimenomaan oikeudellisin menetelmin. Määre ”oikeudellinen” on moniselitteinen. Oikeudenkäynnin ”oikeudellisuudesta” ei liene erimielisyyttä, ja kaikkea muutakin, mitä tuomioistuimissa (tai laajemmin lainkäyttöelimissä) tehdään, lienee lupa pitää oikeudellisena ja näin prosessioikeuden opetuksen ja tutkimuksen kohteena. Sen sijaan monet vaihtoehtoisen riidanratkaisun väylät eivät myönnä olevansa ”oikeudellisia” (’sovittelu on ei-oikeutta’). Niiden katsominen oikeudellisiksi on siis väkinäistä. Näitä ei-oikeudellisia prosesseja kuitenkin opetetaan ja tutkitaan prosessioikeudessa, mikä on epäjohdonmukaista. Syynä on kyynikon mielestä se, että muutakaan paikkaa niille ei oikeusjärjestyksestä ja oppiainekartalta löydy. Parempaa selitystä hakeva alkaa puhua erilaisten prosessien perheyhtäläisyydestä (tai Goethen sanoin vaaliheimolaisuudesta), joka ei sekään perusteluna ole kummoinen.

Käsitteet ”lainkäyttö” ja hieman modernimpi ”oikeudenkäyttö” eivät nekään ole kaikkein selvimpiä. Niiden ydinalue on valtiollisten tuomioistuinten toiminta ja rooli oikeudellisten kiistojen käsittelyssä. Käsitteinä nämä kaksi ovat useimpien mielestä täydellisiä synonyymejä, koska ”laki” tietenkin sisältää myös ei-kirjoitetun oikeuden. Tieteen termipankki antaakin niille saman määritelmän: ne tarkoittavat ”aineellisoikeudellisen lain soveltamista tuomioistuimessa”. On helppo nähdä, että kumpikin käsite kytkeytyy vahvasti järjestelmänäkökulmaan: lain ja oikeuden ”käyttämistä” tarkastellaan perinteisten tuomioistuinten näkökulmasta ja ennen kaikkea tuomarin kannalta. Tämä ei ketään hämmästytä. Perinteinen prosessioikeushan on aina ollut tuomareiden oikeutta, sillä enemmän tai vähemmän alitajuisesti on tapana samastua yksittäistä oikeudenkäyntiä käsittelevään tuomariin ja miettiä, mitä hän saa tehdä tai ei saa tehdä.  Aineellisen oikeuden maailmassa tullaan jotenkin toimeen käsitteellä ”oikeussuoja”. Tarkka sekään ei ole. Sitä voidaan käyttää joko järjestelmätasoilla (’oikeussuoja ei Suomessa toteudu kunnolla’) tai yksilötasolla (’kuluttaja ei saa oikeussuojaa tällaisissa pienen intressin  asioissa’), jopa puhuttaessa yksittäisestä oikeudenkäynnistä (’A ei saanut oikeussuojaa aloittamassaan oikeudenkäynnissä’). Sen sijaan kielikuva ”oikeussuojasta oikeudenkäynnissä” kuulostaa juhlavalta mutta jää vaille todellista informaatioarvoa. 

Oikeudenhoito on vanhempi ja osaksi jo arkaistisen sävyn saanut käsite. Wikipedia antaa sille seuraavan määritelmän: oikeudenhoito on ”toimintaa, jolla valtio järjestää ja hoitaa lakien soveltamisen käytäntöön”. Sama määritelmä oli käytössä jo 1950-luvulla, joskin silloin oikeudenhoitoon luettiin ”lainkäytön järjestäminen ja hoitaminen” (Tirkkonen 1961 s. 7). Oikeudenhoitoon kuuluvat näin tuomiovalta ja oikeushallinto. Tässä suhteessa kielenkäytössä lienee pientä siirtymää. Nykylukija liittää oikeudenhoidon nimenomaan jälkimmäiseen eli oikeushallintoon. Näin oikeudenhoito on vastaamista tuomioistuinten – eli tuomioistuinlaitoksen – järjestysmuodosta, ylläpitämisestä ja valvonnasta. Pulmaksi tällöin jää vain se, katsotaanko oikeushallinnoksi vain oikeuslaitoksen keskushallinto (eli oikeusministeriön ja nykyisin myös tuomioistuinviraston tekemiset ja tekemättä jättämiset) vai tulisiko käsitteeseen sisällyttää myös lainkäyttölinjojen tai yksittäisten tuomioistuinten sisäinen hallinto. (Toki voidaan sanoa, että Suomessa lainkäytön linjoilla ei ole omaa linjahallintoa.) Synonyymisanakirja ei näe käsitteiden välillä eroja: lainkäyttö, oikeudenkäyttö ja oikeudenhoito ovat yhtä ja samaa. Tämä niputtaminen onkin tavallaan loogista. Kaikki käsitteet nimittäin rakentuvat samalla lähtökohdalle, ne ovat järjestelmälähtöisiä ja tuomioistuinkeskeisiä.

Moderni tutkimus on hakenut käsitteitä, jotka kuvaisivat kansalaisen näkökulmaa vastakohtana tuomarin ja järjestelmän näkökulmalle. Lähes valtavirraksi nousseessa access to justice -tutkimuksessa tähän käytetään oikeuksiin pääsemisen käsitettä, joka on suora käännös tutkimussuuntaukselle nimenkin antaneesta englanninkielisestä termistä. Joskus puhutaan ”oikeuden saavutettavuudesta”, mutta se ei anna kuvaa aktiivisesta toiminnasta. Se on pikemminkin  passivoiva ja vastuuta hämärtävä ilmaus. Vaikka oikeuksiin pääseminen siirtää näkökulman kansalaiseen, silläkin on omat rasitteensa. Ensiksikin se tavallaan ennakoi oikeuksiin pääsemistä eli menestymistä. Toiseksi termi olettaa, että kansalaisella oikeudellisessa todellisuudessa on tällainen oikeus, johon hän on oikeutettu pääsemään. Kysymys on vain oikeuden toteutumisesta käytännössä. Itse asiassa loogisempaa olisi puhua oikeuden hakemisesta (’driving to justice’). Ennen kuin lopputulos tiedetään, emme voi sanoa, onko kysymys kansalaisen oikeuksiin pääsemisestä, joka joko onnistuu tai epäonnistuu. Osa oikeudenkäynneistähän päättyy tuomioon, jolla todetaan, ettei oikeudenhakijalla ollut väittämäänsä oikeutta. Access to justice -tutkimusta onkin joskus moitittu siitä, että se olettaa – ehkä yksinkertaisuuden vuoksi – oikeudenhakijan selvää ja lopulta tunnutettua oikeutta.  Tästä seuraa, että access to justice -tutkimukseen sisältyy vaara vastapuolen oikeussuojantarpeen alitajuisesta vähättelemisestä.

Kansalaisen yrityksiä päästä oikeuksiinsa – eli hakea oikeuksiaan – on tapana kutsua asianajamiseksi. Asianajaminen on osaksi yleiskielinen termi: se tarkoittaa kansalaisen omia toimia, jotka ajoittuvat joko oikeudenkäyntiä (tai vastaavaa ”oikeudellista” menettelyä) edeltävään aikaan, itse oikeudenkäyntiin tai sen jälkeiseen aikaan. Näiden toimien ei tarvitse olla oikeudellisia, vielä vähemmän nimenomaan prosessitoimia. Toimet määrittää näin niiden tarkoitus, kansalaisen motiivi. Asianajamisella on lisäksi myös erityismerkitys, jolloin se tarkoittaa lakimiehen antamaa oikeudellista apua maallikko-oikeudenhakijalle. Avustaminen on osa tätä professionaalista ja normaalisti palkkiota edellyttävää asianajamista: sanan perusmerkitys tarkoittaa toimimista oikeudenkäynnissä itsekin läsnä olevan asianosaisen puolesta. Avustaja huolehtii pohjimmiltaan päämiehensä kommunikaatiosta yhtäältä suhteessa tuomioistuimeen, toisaalta suhteessa vastapuoleen. Myös sanaa ”oikeusapu” käytetään monissa yhteyksissä, mistä seuraa, että se on erityisen monimerkityksinen – ja siitä syystä lähes käyttökelvoton – käsite. Oikeusapu voi tarkoittaa kokonaisvastuuta oikeudenkäynnistä, asianosaisen avustamista jossain sen vaiheessa, oikeudenkäynnistä aiheutuvien kustannusten maksamista ja pelkkää oikeudellisten neuvojen antamista. Sitä paitsi termillä on omat erityismerkityksensä kansainvälisessä prosessioikeudessa.

Liialliseen synkistelyyn ei ole aihetta. Monipuolistunut prosessioikeuden tutkimus on vielä uutta, ja tarpeelliset käsitteet aikanaan muodostetaan. Toki selvää on, että tiedon välittämiseen samasta asiasta ei tarvita kolmea käsitettä lainkäyttö, oikeudenkäyttö ja oikeudenhoito. Pienen parannuksen toisi se, että termi ”oikeudenhoito” korvaisi hieman epäilyttävän ”oikeushallinnon”. Oikeushallinto -sana antaa vaikutelman siitä, että toimeenpanovalta aidosti valvoisi tuomioistuinten lainkäyttöä, toisin sanoen määräisi, miten asiat ratkaistaan. Vakiintuneessa oikeusvaltiossa oikeushallinto on käytännössä määrärahaohjausta. Sanoilla ”oikeudenkäyttö” ja ”lainkäyttö” ei ole eroa, joskin ensimmäisen etuna on vihjaus oikeudenmukaisuudesta, mikä sopii paremmin nykyajatteluun. Sen sijaan kansalaisnäkökulmaa ja kansalaisen tavoitteita, osaksi myös aktiivisuutta, paremmin kuvaavat käsitteet olisi luotava nopeasti. Niiden puuttuminen osoittaa, kuinka vähän oikeudenkäytön asiakaskunta on saanut huomiota oikeudellisessa kielenkäytössä. Vuoden 2003 tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitea joutuikin aikanaan korostamaan, että tuomioistuimet ovat olemassa kansalaisia eivätkä kansalaiset tuomioistuimia varten. Ehkä kysymys oli edistyshenkisestä retoriikasta, ehkä asenteet olivat niin vääristyneitä, että tällainen itsestään selvyys piti todeta. Samaan hengenvetoon voisi kenties jatkaa, että prosessilait ovat olemassa oikeutta hakevia eivätkä tuomareita ja prosessioikeuden tutkijoita varten.