Kirjoittanut työelämäprofessori, OTT (Lapin yliopisto), asianajaja Kai Kotiranta.
1 Aluksi
Pakkokeinolain 6 luvun 1 §:n (806/2011) mukaisesti rikoksesta epäillyn omaisuutta saadaan määrätä vakuustakavarikkoon sakon, rikokseen perustuvan vahingonkorvauksen tai hyvityksen tai valtiolle menetettäväksi tuomittavan rahamäärän maksamisen turvaamiseksi. Lainkohdan tarkoittamana edellytyksenä vakuustakavarikon määräämiselle on se, että omaisuus kuuluu henkilölle, jota on syytä epäillä rikoksesta tai joka voidaan rikoksen johdosta tuomita korvaamaan vahinko tai maksamaan hyvitystä tai menettämään valtiolle rahamäärä, ja on olemassa vaara, että epäilty pyrkii välttämään sakon, vahingonkorvauksen, hyvityksen tai rahamäärän maksamista kätkemällä tai hävittämällä omaisuuttaan, pakenemalla tai muulla näihin rinnastettavalla tavalla. Vakuustakavarikkoon saadaan panna omaisuutta enintään se määrä, jonka voidaan olettaa vastaavan tuomittavaa sakkoa, vahingonkorvausta, hyvitystä tai menettämisseuraamusta.
Pakkokeinolain 6 luvun 1 §:ssä on siis säädetty vakuustakavarikon yleisistä edellytyksistä. Lainkohdan perusteella voidaan päätellä niiden muodostuvan siitä, että 1) esitutkinnan aloittamiskynnys eli ”syytä epäillä” -kynnys ylittyy (nk. asiallinen kynnys), 2) esitutkinnassa on identifioitu kohdehenkilö, jonka osalta ”syytä epäillä” -kynnys ylittyy (nk. henkilöllinen kynnys) ja 3) lisäksi on olemassa vaara, että epäilty pyrkisi välttämään lainkohdassa tarkoitettujen maksuvelvoitteiden täyttämistä tulevaisuudessa disponoimalla omaisuudestaan tai muulla tavoin saamisoikeuden vaarantamalla tavalla (vaaraedellytys).
Asiallinen ja henkilöllinen kynnys voivat vaikuttaa päällisin puolin saman asian kääntöpuolilta. Näin ei asia kuitenkaan välttämättä ole. Esimerkiksi monimutkaisemmissa talousrikosasioissa, jotka sijoittuvat vakuustakavarikkosääntelyn soveltamisen ydinalueelle, esitutkinnan aloittamisen asiallinen kynnys voi hyvinkin ylittyä, mutta silti erityisesti esitutkinnan varhaisessa vaiheessa, jolloin usein päätetään väliaikaisesta vakuustakavarikosta pakkokeinolain 6 luvun 3 §:ssä säädetyllä tavalla, ei välttämättä ole kovinkaan yksinkertaista havaita, kuka tai ketkä voisivat olla rikoksesta epäillyn asemassa ja tällöin ensivaiheessa väliaikaisen ja myöhemmin vakuustakavarikon henkilöllisen kynnyksen ylittymiseen voi liittyä epävarmuutta. Tämä voi puolestaan johtaa vakuustakavarikkovaatimuksen kohdistamiseen ikään kuin varmuuden vuoksi laajempaan epäilyryhmään, kuin tosiasiallisesti olisi tarpeellista. Asetelma ei ole epätavanomainen ainakaan insolvenssiliitännäisissä talousrikosasioissa, joissa asianomistajana toimivalla konkurssipesällä on usein esitutkinnan kanssa samanaikaisesti vireillä velallisyhtiön aikaisempiin vastuuhenkilöihin kohdistuvia erinäisiä takaisinsaanti- ja vahingonkorvausasioita.
Vakuustakavarikon määräämisen edellytykset ovat säilyneet käytännössä samansisältöisinä vuodesta 2004 lähtien. Tuolloin voimassa olleen vanhan pakkokeinolain (450/1987) 3 luvun 1 §:n 1 momenttia muutettiin rikosepäilyn vahvuutta koskevan edellytyksen osalta ja todennäköisten syiden kynnystä alennettiin ”syytä epäillä” -tasolle. Lain esitöiden mukaisesti se, että vakuustakavarikko määrätään pääsääntöisesti esitutkinnan aikana ennen syyteharkintaa tai syytteen nostamista, ei anna perusteita vaatia rikosepäilyltä samaa vahvuutta kuin syytteen nostaminen edellyttää eli todennäköisiä syitä rikoksen tapahtumisesta. Lisäksi lain esitöiden mukaan haluttiin välttää sitä, että vakuustakavarikkokäsittelyistä muodostuisi syyllisyyskysymyksen esikäsittelyitä (HE 52/2002 vp s. 18–19).
Pakkokeino- ja esitutkintalakia koskevan kokonaisuudistuksen jälkeen 1.1.2014 alkaen voimassa olleen uuden pakkokeinolain (806/2011) vakuustakavarikkoa koskeva sääntely pysyi pääasiallisesti ennallaan. Ainoaksi uuden pakkokeinolain mukaiseksi turvaamistoimeksi säädettiin kuitenkin vain vakuustakavarikko ja samalla vanhan pakkokeinolain sisältämästä hukkaamiskiellosta luovuttiin. Uuden pakkokeinolain yleisissä säännöksissä säädetään eräistä keskeisimmistä pakkokeinojen käytössä sovellettavista periaatteista, joita ovat pakkokeinolain 1 luvun 2–4 §:ien mukaisesti suhteellisuusperiaate (2 §), vähimmän haitan periaate (3 §) ja hienotunteisuusperiaate (4 §). Näitä periaatteita tulee vastaavasti noudattaa myös vakuustakavarikkoa harkittaessa tai siitä määrättäessä.
Pakkokeinolain 6 lukuun ei sisälly säännöksiä vakuustakavarikkoasiassa esitettävästä selvityksestä. Laissa ei myöskään viitata säännöksiin, jotka koskevat muissa pakkokeinoasioissa edellytettävää selvitystä. Sääntelyratkaisu viittaa siihen, että lainsäätäjä on jättänyt tietoisesti lainkäyttäjälle tapauskohtaista harkintavaltaa ja täten vakuustakavarikkoasian yleisten edellytysten arvioinnin oikeuskäytännössä arvioitavaksi ja ratkaistavaksi.
Vakuustakavarikon edellytyksenä oleva käsite ”syytä epäillä” edustaa voimassa olevassa esitutkinta- ja pakkokeinosääntelyssä käytettyä matalinta mahdollista rikosepäilyn todennäköisyyden tasoa. Esitutkintalaissa tämä vastaa kynnystä, mistä esitutkinnan aloittamiselle on esitutkintalain 3 luvun 3 §:n 1 momentissa säädetty. Tätä kynnystä ei siis muutettu esitutkinta- ja pakkokeinolainsäädännön kokonaisuudistuksen yhteydessä uutta pakkokeinolakia säädettäessä. Lain esitöissä kynnystä on kuvattu hyvin matalaksi. Tällöin mitään varmuutta tai suurta todennäköisyyttä rikoksen tekemisestä ei vaadita vakuustakavarikon määräämiseksi. (HE 222/2010 vp s. 40). Systeeminen ja koherentti laintulkinta edellyttävät, että ”syytä epäillä” -käsitteelle on perustulta antaa lähtökohtaisesti sama merkityssisältö riippumatta siitä, missä rikosprosessuaalisessa kontekstissa käsitettä käytetään tai määritellään.
Pakkokeinolain uudistamiseen johtaneet lain esityölausumat (HE 222/2010 vp) ovat vakuustakavarikon yleisten edellytysten osalta huomattavan niukkoja. Kun vakuustakavarikossa kysymys on kuitenkin perustuslain tasolla suojattuun yksityisen omaisuuden suojaan puuttumisesta viranomaisen toimesta, olisi muutoin varsin kattavan pakkokeinolain uudistustyön yhteydessä voinut perustellusti odottaa ainakin jossain määrin kattavampia yleis- ja yksityiskohtaisia perusteluita rikosprosessuaalisesti merkittävän ja laajasti käytetyn pakkokeinonormin soveltamisesta ja asiallisesta sisällöstä. Aivan täysin ei voida välttyä ajatukselta, että vakuustakavarikkoa olisi pidetty siinä määrin ”kevyenä” pakkokeinona ainakin henkilökohtaiseen vapauteen ja liikkumiseen kohdistuviin pakkokeinoihin verrattuna, ettei sen käyttämisen yksityiskohtaisempaa perustelemista ole vallinneissa olosuhteissa nähty tarpeellisena. Mahdollista on sekin, että tuolloin tietoisesti haluttiin antaa tuomioistuimelle harkintavaltaa normia sovellettaessa. Lainkäytössä onkin ollut havaittavissa, että vakuustakavarikkovaatimukset ovat varsin usein menestyneet kohdehenkilön tuimasta vastustuksesta riippumatta. Argumentaatio on varsin usein kärjistynyt kysymykseen siitä, onko esitutkinnan kyseisessä vaiheessa ollut syytä epäillä kohdehenkilöä siitä teosta, mihin liittyen vakuustakavarikkoa on vaadittu määrättäväksi. Kun arviointi tapahtuu varsin usein jo esitutkinnan alkuvaiheessa, on erityisesti puolustukselle useinkin kyseenalaista vaatimukseen vastattaessa se, mitä esitutkinta tarkemmin koskee, millaiseen oikeustosiseikastoon rikosepäily perustuu ja miten oikeustosiseikasto kytkeytyy tutkinnan kohteena olevaan tunnusmerkistöön. Vakuustakavarikkovaatimuksen perusteluistakaan ei usein ole asiassa saatavissa tarkempia viitteitä eikä niitä aina voida edes ilmoittaa tutkinnallisiin syihin vedoten.
Korkein oikeus on antanut uuden pakkokeinolain voimaan tulemisen jälkeen erinäisiä ennakkoratkaisuja pakkokeinolain soveltamisen kannalta kiperissä tilanteissa. Ennakkoratkaisuja on annettu muun muassa yleistä kotietsintää (KKO:2022:5, KKO:2017:20 (ään.), laite-etsintää, takavarikkoa ja hyödyntämiskieltoa (KKO:2021:72), takavarikkoa ja sinetöidyn aineiston tutkimista (KKO:2019:112), takavarikkoa ja erityistä kotietsintää (KKO:2019:67, KKO:2018:77) ja paikanetsintää (KKO:2019:23, KKO:2017:40) koskien. Vakuustakavarikkoa koskien ennakkoratkaisukäytäntö on ollut kuitenkin niukkaa. Ratkaisullaan KKO:2022:75 (ään.) korkein oikeus vahvisti kuitenkin merkittävällä tavalla aiheettoman vakuustakavarikon perusteella syntyvän tuottamuksesta riippumattoman ankaran vahingonkorvausvastuun kuuluvan valtiolle ja ratkaisulla KKO:2024:27 otetiin lopulta kantaa myös vakuustakavarikon yleisten edellytysten tulkintaan. Tämä kirjoitus liittyy erityisesti ennakkoratkaisun KKO:2024:27 ydinsisällön arviointiin.
2 Mistä asiassa oli kysymys?
2.1 Ali- ja hovioikeuden ratkaisut olivat eri suuntaisia
Kohdehenkilö A:ta epäiltiin (ja epäillään edelleen) vireillä olevassa esitutkinnassa kahdesta (2) törkeästä veropetoksesta. Toinen rikosepäilyistä liittyy hänen tuloverotukseensa ja toinen lahjaverotukseen. Rikostarkastajan päätöksillä A:n omaisuuteen oli kohdistettu väliaikainen vakuustakavarikko A:n välttämiksi epäiltyjen verojen arvioidusta 1 350 000 euron määrästä. Kyseisestä summasta 1 300 000 euroa perustui tuloverotusta ja 50 000 euroa lahjaverotusta koskevaan rikosepäilyyn. Kun rikostarkastaja oli tehnyt käräjäoikeudelle vaatimuksen vakuustakavarikon määräämisestä, A asetti ulosottomiehelle torjuntavakuuden, joka vastasi väliaikaisen vakuustakavarikon kohteena ollutta summaa. Tästä syystä rikostarkastaja kumosi väliaikaisen vakuustakavarikon. Alioikeus katsoi, että asiassa oli edellytyksiä määrätä A:n omaisuutta vakuustakavarikkoon 1 350 000 euron määrästä. Samalla se kumosi määräyksen sillä perusteella, että A oli asettanut riittävän torjuntavakuuden rahamäärän maksamiseksi todeten kuitenkin, että ulosottolaitoksen päätös vakuustakavarikkoa koskevan vakuuden hyväksymisestä ja varojen säilyttämisestä ulosottomiehen hallussa pysyi voimassa vakuustakavarikon kumoamisesta huolimatta.
A valitti alioikeuden päätöksestä hovioikeuteen. Valituksen mukaan asiassa ei ollut syytä epäillä hänen syyllistyneen tahalliseen veropetokseen tuloverotusta koskevilta osin eikä vakuustakavarikolle siten ollut edellytyksiä asunnon luovutusvoiton ja siihen liittyvän pääomatuloveron (noin 716 000 euroa) osalta. Hovioikeus hyväksyi valituksen ja katsoi, ettei A:ta ollut kyseisen luovutusvoiton perusteella määrättävän pääomatuloveron osalta syytä epäillä törkeästä veropetoksesta. Hovioikeus kumosi ulosottolaitoksen päätöksen varojen säilyttämisestä ulosottomiehen hallussa 716 000 euron osalta.
2.2 Korkeimman oikeuden ratkaisu
Rikostarkastajan saatua asiassa valitusluvan korkeimmassa oikeudessa kysymys oli siitä, onko asiassa ollut edellytyksiä määrätä A:n omaisuutta vakuustakavarikkoon hovioikeuden päätöksellä kumotun 716 000 euron osalta sillä perusteella, että A:ta oli tältäkin osin syytä epäillä törkeästä veropetoksesta.
Jo edellä lausutuin tavoin myös korkein oikeus katsoi (kohta 9), että esitutkinta- ja pakkokeinolain samantasoisten epäilyn astetta koskevien käsitteiden on perusteltua katsoa lähtökohtaisesti merkitsevän samaa. ”Syytä epäillä” -kynnyksen tulkinnassa on kuitenkin huomioitava, että esitutkintalaissa säädetty kynnys esitutkinnan aloittamiselle liittyy siihen, onko rikoksen ylipäänsä syytä epäillä tapahtuneen (ks. edellä ”asiallinen kynnys”), kun puolestaan pakkokeinolaissa säännelty vakuustakavarikko edellyttää jo tiettyyn henkilön kohdistuvaa rikosepäilyä (ks. edellä ”henkilöllinen kynnys”). Kysymys on siksi samanlaisten käsitteiden käytöstä huolimatta ainakin osin erilaisista arviointitilanteista. Käsitteiden arviointi ja tulkinta on tilannesidonnaista myös siinä mielessä, että epäilyn astetta koskevaa arviointia tehdään ja joudutaan tekemään erilaisissa asiayhteyksissä esitutkinnan eri vaiheissa.
Korkeimman oikeuden kannanotto vahvistaa osaltaan sen, että vakuustakavarikon yleisten edellytysten arvioinnin lähtökohtana on pidettävä kaksiosaisen kynnyksen ylittymistä. Ensinnäkin, esitutkintalain tarkoittaman tutkinnallisesti asiallisen kynnyksen on ylityttävä. Tämän kynnyksen arviointi on tuskin lainkäytössä useinkaan ongelmallista. Toiseksi, myös epäiltyyn liittyvän henkilöllisen kynnyksen on ylityttävä eli konkreettinen rikosepäily pitää pystyä kohdentamaan tiettyyn henkilöön ”syytä epäillä” -tasoisesti. Selvää on, että tämä taso vastaa esitutkinnan yleistä aloittamiskynnystä eikä se täten ole erityisen korkea, vaan ennemminkin varsin matala. Kolmanneksi, edellä mainittujen kynnysten välillä on vallittava riittävä kausaliteetti siten, että asiallinen kynnys ja sen ylittyminen on yhdistettävissä tiettyyn kohdehenkilöön vakuustakavarikosta määrättäessä.
Edellä todetuin tavoin tämän kausaliteettisuhteen havaitseminen ja tulkitseminen esitutkinnan varhaisessa vaiheessa ainakin vaativimmissa talousrikosasioissa, joissa esimerkiksi rikoksesta epäiltyjen lukumäärä voi olla hyvinkin laaja, saattaa olla hankalaa. Myös korkein oikeus on katsonut, että vakuustakavarikon määrääminen edellyttää sitä, että asiallinen kynnys ylittyy ja että epäily on kohdistettava sanotusta tutkinnan kohteena olevasta rikoksesta tiettyyn henkilöön (kohta 10).
Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisussa ei oteta kantaa siihen, miten tätä kausaliteettia tulisi arvioida, mutta käytännössä tulkinta lähtee ennakkoratkaisun perusteella sitä, ettei kyseiseen henkilöön kohdistuvaa rikosepäilyä voida sen tueksi esitettyjen seikkojen valossa pitää perusteettomana. Vaikka edellä mainittujen kynnysten ylittyminen on matalalla, siitä ei voine päätellä, että niiden välisen kausaliteetin tulisi olla jotenkin heikompi kuin esimerkiksi vahingonkorvausoikeudellisen kausaliteettisuhteen arvioinnissa. Joka tapauksessa kausaliteettisuhteen on oltava olemassa havaittavissa olevalla tavalla ja sen on kiinnityttävä tiettyyn kohdehenkilöön riittävällä varmuudella.
Korkeimman oikeuden mukaan (kohta 12) vakuustakavarikkoasian käsittely on summaarista. Lain esitöiden mukaan rikosepäilyä koskevalla matalalla kynnyksellä on nimenomaisesti pyritty välttämään se, ettei vakuustakavarikkoasiasta muodostuisi pääasian esikäsittelyä. Tästä syystä korkeimman oikeuden mukaan vakuustakavarikkovaatimuksen esittäjältä ei voida ainakaan pääsääntöisesti edellyttää sitä, että vaatimuksen ja sille esitettyjen perusteluiden tueksi esitettäisiin selvitystä esitutkinnassa kertyneestä aineistosta. Korkeimman oikeuden mukaan kohdehenkilön oikeusturvan ja puolustautumismahdollisuuksien kannalta riittävää on se, että vaatimus on asianmukaisesti perusteltu esittämällä kyseiseen henkilöön kohdistuvan rikosepäilyn tueksi olosuhteisiin ja käsillä olevaan tutkinnan vaiheeseen nähden riittävän konkreettisia seikkoja, joiden perusteella ”syytä epäillä” -arvio on mahdollista tehdä. Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisussa lausuttu peilautuu jossain määrin heikosti oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin periaatteeseen, jota myös pakkokeinokäsittelyssä tulee soveltaa, vaikka kohdan 13 mukaisesti kohdehenkilöllä on luonnollisesti tilaisuus esittää seikkoja ja selvitystä vakuustakavarikon edellytysten käsillä oloa vastaan. Vakuustakavarikkohakemus on siten hylättävä, jos tuomioistuin kaiken asiassa esitetyn perusteella päätyy siihen, ettei kohdehenkilöä ole syytä epäillä rikoksesta, eli rikosepäily on perusteeton.
Korkeimman oikeuden lausumalla tarkoitetaan ilmeisesti sitä, että rikosepäilyn tulisi olla nimenomaisesti kohdehenkilön osalta perusteeton, mikä antaisi tilaa tulkinalle, jonka mukaisesti esitutkintakynnys asiassa on sinänsä voinut ylittyä, mutta epäiltyä tekoa ei pystytä riittävästi kytkemään kohdehenkilöön tai hänen liityntäänsä tutkinnan kohteena olevaan tunnusmerkistöön. Näin ollen viittaus ”kyseiseen henkilöön” kohdistuvasta rikosepäilystä ”riittävän konkreettisten seikkojen” perusteella vaikuttaisi tukevan edempänä tässä kirjoituksessa esille nostettua kaksikynnyksistä mallia ja niiden välistä kausaliteettiedellytystä. Ennakkoratkaisun viitatusta kohdasta 12 voisi lisäksi päätellä kausaliteettiedellytyksen täyttyvän ”riittävän konkreettisten seikkojen” olemassa ollessa, mutta tälle määritelmälle korkein oikeus ei kuitenkaan anna tarkempaa oikeudellista sisältöä.
Asiallisesti osapuolet olivat erimielisiä siitä, oliko kohdehenkilö A ollut myydessään omistamansa huoneiston Kiinassa yleisesti vai rajoitetusti verovelvollinen Suomessa. Riippuen tämän vero-oikeudellisen kysymyksen ratkaisusta, määrittyy myös asuntokaupasta mahdollisesti suoritettava luovutusvoittoveron määrä. Osapuolet esittivät asiassa omia asiaan liittyviä kantojaan tukevaa näyttöä.
Korkein oikeus katsoi (kohta 18), että asiassa oli esitetty olosuhteisiin ja esitutkinnan vaiheeseen nähden riittävästi konkreettisia seikkoja, joiden perusteella tuomioistuin voi arvioida, oliko kohdehenkilöä syytä epäillä Kiinassa sijainneen asuntonsa luovutusvoittoveroa koskevasta veropetoksesta. Näin ollen vakuustakavarikkovaatimuksen tueksi esitettyjen seikkojen perusteella oli syytä epäillä sitä, että A oli ollut epäillyn rikoksen tekoaikana yleisesti verovelvollinen Suomessa, millä perusteella hän olisi ollut lähtökohtaisesti verovelvollinen myös Kiinassa sijainneen asuntonsa myynnistä saamastaan luovutusvoitosta. Näin lausuessaan korkein oikeus vaikuttaa asettavan vakuustakavarikkoa vaativan osapuolen näyttökynnyksen hyvin matalalle – riittävää on, että hakija pystyy esittämään sellaisia konkreettisia seikkoja rikosepäilystä ja kohdehenkilöstä, että tuomioistuin voi asiaa arvioida. Tämän pidemmälle meneviä edellytyksiä ei aseteta ja vaikuttaa siis siltä, ettei tuomioistuimen arvioinnin suuntaa tarvitse punnita millään tavalla. Riittävää on siten vain se, että jonkinlainen arviointi voidaan tehdä. Tämä edellytys tuntuu jossain määrin kevyeltä, ottaen erityisesti huomioon sen, että vakuustakavarikolla puututaan usein varsin merkittävällä tavalla kohdehenkilön omaisuuden suojaan pitkäksikin ajaksi.
Kohdehenkilö A esitti siis omien väitteidensä tueksi varsin runsaasti todistelua tuomioistuimessa. Tämä ei ole aivan tavanomaista vakuustakavarikkokäsittelyissä ja tavanomaisempaa onkin se, että kohdehenkilön puolesta joudutaan vain kiistämään vakuustakavarikkohakemus ilman varsinaista näyttöä. Ratkaistavana olleessa asiassa asetelma oli kuitenkin toinen. Tältä osin korkein oikeus katsoi (kohta 21), että kohdehenkilön esittämä selvitys ei kuitenkaan sulkenut häneen kohdistuvaa rikosepäilyä pois siten, että epäilyä olisi ollut pidettävä perusteettomana. Vaikuttaa siten siltä, että torjuakseen vakuustakavarikkohakemuksen, kohdehenkilön pitäisi pystyä osoittamaan tuomioistuimelle kiistämisen perusteet ja näyttö, joka kokonaisharkinnassa johtaisi siihen, että tuomioistuin katsoisi vireillä olevan esitutkinnan ja sen kohdistumisen kyseiseen kohdehenkilöön perusteettomaksi. Kun ”syytä epäillä” -kynnykset ovat kuitenkin varsin matalalla, vaikuttaa vastaavasti siltä, että kohdehenkilöltä edellytetään (vieläpä lähtökohtaisesti esitutkinnan alkuvaiheessa) vakuuttavaa näyttöä vakuustakavarikkohakemuksen taustalla olevan rikosepäilyn (jota ei yleensä vakuustakavarikkohakemuksen kovinkaan tarkasti avata) perusteettomuudesta. Käytännössä tämän tasoisen näytön esittäminen vakuustakavarikkoasian käsittelyistunnossa vaikuttaa liki mahdottomalta.
Lopputuloksenaan korkein oikeus katsoi, että A:ta oli myös korkeimmassa oikeudessa käsiteltävänä olevan 716 000 euron osalta syytä epäillä törkeästä veropetoksesta. A ei ollut kiistänyt pakkokeinolain 6 luvun 1 §:n 1 momentin mukaisen hukkaamisvaaran täyttyvän, jos takavarikon kokonaismäärä on vakuustakavarikkohakemuksessa vaaditun mukainen 1 350 000 euroa. Näin ollen vakuustakavarikon edellytykset täyttyivät koko vaaditun määrän osalta. Ottaen huomioon oikeudenkäymiskaaren yleistä turvaamistoimea koskevien korkeimman oikeuden ennakkoratkaisuiden sisällön, ei hukkaamisvaaraa koskevan väitteen esittäminen olisi mitä ilmeisemminkään johtanut vakuustakavarikkomäärän alentamiseen tai hakemuksen hylkäämiseen hukkaamisvaaran puuttumisen vuoksi. Lähtökohtaisesti mitä suuremmasta saamisesta on kysymys, sitä suurempi on myös hukkaamisvaara. Riittävänä hukkaamisvaaran osalta voidaankin pitää tilannetta, jossa vaara ei ole varsin epätodennäköinen. Arviointikynnys on tältä osin vastaava kuin mitä yleisten turvaamistoimien osalta oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 1 §:ssä (812/2019) on säädetty (ks. myös KKO:1994:132, KKO:1994:133, KKO:2008:92, KKO:2019:10 ja KKO:2019:32).
Korkein oikeus kumosi hovioikeuden päätöksen ja jätti ratkaisun alioikeuden päätöksen varaan.
3 Johtopäätöksiä
Korkein oikeus antoi ensimmäisen ennakkoratkaisunsa vakuustakavarikon yleisistä edellytyksistä ja niiden arviointiedellytyksistä. Ennakkoratkaisun ydinsisältö ei sinänsä muuttanut vallitsevaa oikeustilaa ja ratkaisukäytäntöä vakuustakavarikkoasioiden osalta. Hakemusten hyväksymiskynnystä on pidetty yleisesti matalana ja usein on vaikuttanut siltä, että hakijan jossain määrin perusteltu vaatimus ja sen sisältämä väite rikosepäilystä riittää hyväksyvän ratkaisun antamiseksi. Havainto koskee vakuustakavarikkovaatimuksia sekä asiallisesti että määrällisesti.
Vakuustakavarikkovaatimuksen hyväksymiseksi riittää, että ”syytä epäillä” -kynnykset ylittyvät sekä asiallisesti että henkilöllisesti. Tämä arviointi on kuitenkin tehtävä tapauskohtaisesti. Esitutkinnan käynnistämistä koskeva kynnys saattaa ylittyä helpommin kuin tiettyyn henkilöön kohdistettava rikosepäilykynnys tutkittavana olevan tunnusmerkistön osalta, vaikka kumpikin kynnys on tulkinnallisesti samalla tasolla. Lisäksi rikosepäily pitää pystyä liittämään kohdehenkilöön riittävän konkreettisten seikkojen perusteella. Myös näiden seikkojen konkreettinen riittävyys on arvioitava ja ratkaistava tapauskohtaisesti.
Kohdehenkilön näkökulmasta asetelma vaikuttaa nyt tiukasti nurkatulta. Selvitäkseen vakuustakavarikkovaatimuksesta, kohdehenkilön pitäisi pystyä osoittamaan rikosepäily perusteettomaksi. Kun esitutkinta käynnistyy usein yllättäen ja sen ensimmäisinä näkyvinä merkkeinä voidaan havaita vakuustakavarikkoratkaisu ja sitä seuraava jälkikontrolli tuomioistuimessa, ei epäillyllä välttämättä ole juurikaan käsitystä siitä, mihin tutkinta tarkasti ottaen liittyy ja millä perusteilla. Silti kohdehenkilön pitäisi siis pystyä osoittamaan rikosepäily perusteettomaksi, mikä vaikuttaa tosiasiallisesti haastavalta tehtävältä. Puolustuksen näkökulmasta tällöin voisi olla mahdollista kiinnittää tuomioistuimen huomiota erityisesti siihen, että asiallisesti rikosepäily on sinänsä mahdollinen, mutta juuri kohdehenkilön osalta se perusteeton. Tämän väitteen esittäminen riippuu luonnollisesti tutkittavana olevasta asiasta ja tunnusmerkistöstä sekä epäillyn henkilöpiirin laajuudesta.
Vakuustakavarikkovaatimuksen hyväksymiskynnys vaikuttaa nyt siis olevan korkeimman oikeuden vahvistamalla tavalla hakijan perustellun vaatimuksen ”syytä epäillä” -kynnysten ylittävällä tosiasiallisesti matalalla tasolla, ellei kohdehenkilö pysty osoittamaan hakemusta perusteettomaksi, jonka näyttökynnys on puolestaan tosiasiallisesti korkealla. Hakemus on perusteltu silloin kun sen tueksi on esitetty seikkoja, joiden perusteella tuomioistuin voi arvioida asiaa. Kun asia on arvioitavissa, ei kohdehenkilön esittämällä vakuuttavallakaan näytöllä vaikuta olevan ratkaisevaa merkitystä arvioitaessa vakuustakavarikkohakemuksen hyväksymistä, koska pakkokeinoasiassa ei ratkaista syyllisyyskysymystä tai arvioida rikosepäilyn asiallista puolta tämän pidemmälle. Riittää, että asia on siis arvioitavissa.
Kohdehenkilö ei kuitenkaan jää täysin suojattomaksi. Pakkokeinolain 6 luvun 11 §:n mukaisesti vakuustakavarikosta ja väliaikaisesta vakuustakavarikosta aiheutuneen vahingon ja asiassa aiheutuneiden kulujen korvaamisessa noudatetaan soveltuvin osin oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 11 §:ää (1065/1991). Jälkimmäisen lainkohdan mukaisesti hakijan, joka on tarpeettomasti hankkinut turvaamistoimen, on korvattava vastapuolelle turvaamistoimesta ja sen täytäntöönpanosta aiheutunut vahinko ja asiassa aiheutuneet kulut. Tätä vahingonkorvausvastuuta on oikeuskäytännössä vakiintuneesti pidetty ankarana eli tuottamuksesta riippumattomana (esimerkiksi KKO 2016:9, kohta 16).
Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisun KKO:2022:75 (ään.) mukaisesti (kohta 15) pakkokeinolain 6 luvun 11 §:n ja oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 11 §:n muodostaman säännöskokonaisuuden sisällön sekä tämän kanssa sopusoinnussa olevien esityölausumien perusteella pakkokeinolakia säädettäessä on ollut tarkoituksena, että pakkokeinolain 6 luvun 11 §:n mukainen korvausvastuu on myös tuottamuksesta riippumatonta eli ankaraa.
Pakkokeinojen käytöstä aiheutuneen vahingon korvaamisesta tuottamuksesta riippumatta on säädetty syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annetussa laissa (422/1974). Tämän lain mukaan rikoksesta epäiltynä pidätetyllä tai vangitulla on oikeus korvaukseen esimerkiksi silloin, jos syyte hylätään. Näin menetellään myös silloin, kun pidättämiseen tai vangitsemiseen on pakkokeinon käyttämisen aikaan käytettävissä olleiden tietojen perusteella ollut lailliset edellytykset. Korkeimman oikeuden mukaan (kohta 20), kun pakkokeinolakiin on otettu säännös vakuustakavarikosta aiheutuneen vahingon korvaamisesta tuottamuksesta riippumatta, on perusteltua katsoa, että tarkoituksena on tällöin ollut turvata tarpeettomasti pakkokeinon kohteeksi joutuneelle oikeus korvaukseen lähtökohdiltaan samankaltaisin perustein. Korvaus kattaa lähtökohtaisesti kaiken vahingon (välillisen ja välittömän vahingon).
Näin ollen varsin matalaa vakuustakavarikon hyväksymiskynnystä on kompensoitu ankaralla vahingonkorvausvastuulla tilanteessa, jossa tutkinta päätetään, syytettä ei nosteta tai syyte lopulta lainvoimaisesti hylätään ja vakuustakavarikko on näistä syistä osoittautunut tarpeettomaksi. Vahingonkorvausoikeudellisesti kantajalla on kuitenkin näyttötaakka muista vahingonkorvauksen edellytyksistä ja määrästä paitsi siis tuottamuksesta. Tähän asetelmaan liittyy luonnollisesti omat oikeudelliset ongelmansa, joita ei tässä kirjoituksessa kuitenkaan enemmälti käsitellä.