Kirjoittanut Mikko Könkkölä.

Jo päättynyt virkamiesurani oli työtä joko ministeriössä tai tuomioistuimessa.  Olen ollut näissä eri rooleissa myös samanaikaisesti, ministeriössä ollessani aikanani tuomitsemistoiminnassa ja vastaavasti myöhemmin tuomarina lainsäädäntötyössä. Lainvalmistelu ja lainkäyttö näyttäytyivät peruseroistaan huolimatta minulle varsin samanlaisina; vahvasti juridisina töinä, joissa tähdättiin objektiivisesti oikeaan ja järkevään lopputulokseen, eikä moodin vaihtaminen ollut vaikeata.

2. Tuomariksi tulin vasta varttuneessa iässä, kun minut 48-vuotiaana nimitettiin KKO:n jäseneksi vuonna 2001.

3. Tuomioistuimen toimintaan olin kuitenkin tutustunut jo hyvin nuorena ollessani parin kesän aikana Helsingin raastuvanoikeudessa haastemiehen kesäsijaisena, aluksi vasta 19-vuotiaana.   Istuntojen aikana oikeudenpalvelijana sain jo nuorena tuntuman raastuvanoikeuden kiihkeärytmiseen ja rosoiseen ilmapiiriin, joka oli kuin suoraan Hill Street Blues- TV-sarjasta: värikkäitä persoonia, ihmisvirtaa, odotussalin levottomuutta. Ja oli vaikea kuvitella, että joskus olisi voimassa laki, joka kieltäisi julkisissa tiloissa tupakoinnin.

4. Työskentelyni raastuvanoikeudessa jatkui valmistumiseni jälkeenkin, nyt raastuvanoikeuden apujäsenenä.  Apujäsenet muodostivat aikanaan eräänlaisen varamiesjärjestelmän tuomareille. Kun sijaiselle tuli tarvetta, apujäseneen otettiin yhteyttä, usein hyvinkin lyhyellä varoitusajalla. Apujäsenet tulivat kuka mistäkin, enkä tiedä, mihin valinta perustui. Apujäsenen asema kokoonpanoon ulkopuolelta tulleena satunnaisena jäsenenä oli kaiken kaikkiaan erikoinen, mutta niin oli silloinen prosessijärjestelmäkin. Juttuja lykättiin runsaasti, ja samaa asiaa saatettiin käsitellä lukuisissa istunnoissa ja erilaisissa kokoonpanoissa, kunnes joku kokoonpano asian lopulta ratkaisi perehtymällä aikaisemmissa istunnoissa usein muiden laatimiin pöytäkirjoihin.

 5. Apujäsenelle kuului usein myös pöytäkirjojen laatiminen, mikä oli työläs homma – etenkin kun tekstin kirjoittaminen pienellä valkoisella Olivetilla ja runsaiden lyöntivirheiden korjaaminen tuhnuisella korjauskumilla oli hidasta ja vaivalloista. Mieleeni näiltä ajoilta ovat jääneet erityisesti avioeroasiat, joissa puolisoiden välienrikkoutumista, erillään asumista,  huorintekoa taikka juopottelua tai väkivaltaisuutta jouduttiin käsittelemään joskus hyvinkin seikkaperäisesti ja pöytäkirjat olivat sen mukaisia. Ei ehkä ole tajuttu, kuinka paljon tuomioistuimen työtä säästyi, kun avioliittolaissa luovuttiin 1980-luvulla syyllisyysperusteesta ja avioeron sai vain parin rivin hakemuksella.

6. Jostakin syystä apujäsenyys kiehtoi sen ajoittaisesta työläydestä ja palkkion pienuudesta huolimatta, ja olinkin apujäsenenä varsin paljon. Kävin apujäsenenä jopa armeijasta käsin lomien aikana (ja kirjoitin pöytäkirjoja Kaartin pataljoonan komentotoimistossa oikeusupseerin apulaisena) ja jonkin verran myös ollessani Espoon käräjäoikeudessa notaarina. Saatu kokemus oli tietenkin hyödyksi tuomioistuinharjoittelussa. 

7. Työskentelyni haastemiehenä ja apujäsenenä oli havaittu myös raastuvanoikeudessa.  Helsingin käräjäoikeuden laamanni Kauko Huttunen lahjoitti näet minulle vuosikymmeniä myöhemmin Helsingin käräjäoikeudesta ja sen taiteesta tehdyn juhlakirjan saatekirjoituksin ”Vanhalle rosislaiselle”, mistä olin kovin ylpeä.

 8. Tuomioistuinharjoittelun aloitin Espoon kihlakunnanoikeudessa joulukuussa 1977. Tuomioistuimen toimitilat sijaitsivat silloin Pitäjänmäessä, mutta rikospäivät istuttiin Annankadulla tuomiokunnan vanhoissa tiloissa. Kun minulla oli istunto Annankadulla, tapanani oli aloittaa aamu elegantisti aamukahvilla Ekbergillä.

9. Heti alusta alkaen sain kihlakunnanoikeudesta hyvän käsityksen. Toiminta oli hyvin järjestetty, kaikki työskentelivät samassa rakennuksessa, ihmiset olivat paikalla, käräjätuomarit olivat varsin nuoria mutta esittelijätaustansa vuoksi kokeneita ja osaavia sekä helposti lähestyttäviä. Kihlakunnanoikeudessa korostettiin myös hyvän asiakaspalvelun tärkeyttä eikä tuomareissa esiintynyt samanlaista arroganssia oikeudessa asioivia kohtaan kuin joillakin tuomareilla raastuvanoikeudessa.

10. Kun sain vielä notaariajan lopussa olla viimeisen kuukauden käräjätuomarina, kiinnostukseni jatkaa tuomioistuinuralla kasvoi entisestään. Laitoinkin paperit Helsingin hovioikeuteen ja oltuani presidentti Voitto Saarion haastattelussa sain tietää, että minut olisi otettu hovioikeuteen esittelijäksi. Olin kuitenkin sitä ennen päättänyt jatkaa oikeusministeriön lainvalmisteluosastolla.

11. Sain varsin pian tilaisuuden jatkaa tuomioistuinuraa KKO:n sivutoimisena esittelijänä ”puolin esittelyvelvollisuuksin”, mikä tarkoitti, että työmääräni vastasi 50 %:ia kokopäiväisen esittelijän työstä. Kaiken kaikkiaan olin tässä tehtävässä yhteensä noin viisi vuotta. Tämä vaihe oli monella tapaa minulle merkittävä, vaikka jopa fyysisesti raskas, kun perhetilanteen (=pieniä lapsia) vuoksi pääsin valmistelemaan muistiot ja konseptit vasta myöhäiseen aikaan yöunien jäädessä usein lyhyiksi. Onneksi silloin oli käytössä jo sanelukoneet eikä pientä valkoista Olivettia tarvittu.

12. Esittelijäntoimeni alkoi mielenkiintoisena aikana 1.10.1979 eli kolme kuukautta ennen kuin KKO siirtyi valituslupajärjestelmään.  KKO oli vanhan järjestelmän aikana pahasti ruuhkautunut ja kun uusi lupajärjestelmä otettiin käyttöön, jouduttiin samalla purkamaan vanhaa ruuhkaa.  Siirtymävaiheen aikana käytössä oli kaksi eri muutoksenhakujärjestelmää, joihin kumpaankin minunkin oli uutena esittelijä perehdyttävä.

13. Oli mielenkiintoista nähdä, miten uutta järjestelmää ja valituslupaperusteita sovellettiin. Jotkut puheenjohtajat saattoivat käydä läpi esimerkiksi tavanomaisen ja selvän liikennerikosasian yhtä perusteellisesti kuin varsinaisen valitusasian, kun toiset taas pääsivät tällaisista asioista eroon hyvin suoraviivaisesti. Esittelijän oli joka tapauksessa osattava valituslupa-asian faktat, ja tietää, mistä suunnasta kolariauto oli huoltoasemalle tullut, jotta mahdollisiin kysymyksiin osasi vastata.

14. Itse esittelin vaihtelevasti monenlaisia asioita. Jossakin vaiheessa esiteltäväkseni tulivat myös sotilasoikeudenkäyntiasiat, joissa kokoonpanoon kuului myös kaksi kenraalin arvoista sotilasjäsentä. Sotilasjäsenten korkean aseman vuoksi jouduin joskus tiedustelemaan pääesikunnan asessorilta, saattoiko jutun tapahtumiin liittyvä vastuuketju ulottua sotilasjäseneen asti ja aiheuttaa siten esteellisyyden.

15. Olen ollut sotilasoikeudenkäyntiasioiden kanssa tekemisissä myöhemminkin KKO:n jäsenenä ja Helsingin hovioikeuden tuomarina. Opin arvostamaan sotilasjäsenten ammattitaitoa ja harkintakykyä, mikä osaltaan on ylläpitänyt luottamustani armeijamme toimintakykyä kohtaan tässä levottomassa maailmanpoliittisessa tilanteessa.

16. Esittelijätyön päättymisen jälkeen välitön kosketukseni tuomioistuintyöhön katkesi pitkäksi aikaa. Seurasin tosin lainvalmisteluosastolla naapurihuoneesta käsin laajan alioikeusuudistuksen valmistelutyötä ja minulle muodostui käsitys hankkeen merkittävyydestä.  Jouduin itsekin perehtymään siihen tuoreeltaan maksukyvyttömyyslainsäädännön prosessisäännöksiä samaan aikaan laadittaessa.   

17. Tuomioistuintyöhön palasin, kun minut 1.3.2001 alkaen nimitettiin KKO:n jäseniksi. Työ oli minulle tuttua aikaisemmalta ajalta. Työmenetelmät olivat muuttuneet lähinnä sen vuoksi, että tietotekniikka – ja järjestelmät olivat edeltäneiden 15 vuoden aikana muuttuneet valtavasti. Kaiken kaikkiaan elämä KKO:ssa oli paljon rauhallisempaa verrattuna edelliseen kiireiseen työhöni ministeriössä. Näissä oloissa oli nautinnollista keskittyä vain juttuihin ja juridiikkaan – ja välillä kuunnella hiljaisella käytävällä olevan seinäkellon ääntä.  

18. Vähän ennen KKO:een siirtymistäni oli tullut voimaan hovioikeusuudistus, jolla kertaheitolla hovioikeustyö mullistui, kun hovioikeudet joutuivat järjestämään suullisia pääkäsittelyjä. Vuosisatojen ajan menettely hovioikeuksissa oli ollut lähes yksinomaan kirjallista. Uudistus näkyi merkittävällä tavalla myös KKO:ssa ja hyvin usein jouduttiin ottamaan kantaa siihen, oliko hovioikeudella velvollisuus toimittaa asiassa pääkäsittely.

19. Hovioikeuksissa käytettiin paljon aikaa ja kekseliäisyyttä sen perustelemiseen, miksi pääkäsittely jutussa ei ollut tarpeen, mutta KKO:n linja oli tiukka ja lukuisia juttuja palautettiin takaisin pääkäsittelyn toimittamista varten. Jälkikäteen ajatellen hovioikeuksien vastahakokoisuus suullisia käsittelyjä kohtaan oli jotenkin ymmärrettävää, sillä kirjallisen käsittelyn perinne oli niin pitkä ja vahva.  Sopeutuminen uuteen vie välttämättä oman aikansa enkä tiedä, oliko perehdyttämisen eteen tehty kaikki tarpeellinen. Uudistuksen resurssivaikutukset oli myös täysin aliarvioitu ja tätä sitten pyrittiin eri lainsäädäntökeinoin korjaamaan. – Tilanne on ymmärtääkseni 20 vuoden aikana muuttunut eikä asenneongelmia pääkäsittelyjä kohtaan enää esiintyne. Pääkäsittelyt osataan hovioikeudessa toimittaa myös hyvällä ammattitaidolla.

20. Jäsenenä jouduin perehtymään myös asiaryhmiin, joista minulla ei ollut esittelijänä kokemusta, kuten vakuutus- ja maaoikeusasioihin. Tapaturmavakuutusasioissa ratkaistavina oli lähinnä vakuutuslääketieteellisen perustein ratkaistavia syy-yhteyskysymyksiä ja maaoikeusasioissa taas usein arkisia tieoikeusriitoja mutta myös tavattoman mielenkiintoisia omistusoikeuskysymyksiä, joissa jutun faktat ja todisteet saattoivat ulottua vuosisatojen taakse. – Suurin yllätys minulle oli kuitenkin se, kuinka paljon aikaa meni ylimääräisten muutoksenhakemusten käsittelyyn. Hakemuksia tuli varsin paljon, joista iso osa ilmeisen turhia, mutta nekin oli katsottava tietyllä tarkkuudella. Esimerkiksi purkuhakemukseen perehtyminen saattoi vaatia huomattavan paljon lukemista. Sittemmin lakia on muutettu niin, että turhia hakemuksia on voitu karsia ja siten välttää tarpeetonta työtä.         

21. Vuoden 2005 huhtikuun alusta minut nimitettiin Vaasan hovioikeuden presidentiksi. Heti ensimmäisen viikon jälkeen osallistuin Pohjoismaiseen presidenttikokoukseen, joka pidettiin silloin Huippuvuorilla. Ajaessani siellä kauniissa auringonpaisteessa lumiskootterilla kauniita lumivuoria katsellessani ajattelin, että ”ei hullumpi tämä presidentin homma”! Aika näytti, että siinä oli toinenkin puolensa.

22. Hovioikeus sekä Vaasa ja Pohjanmaa olivat minulle ennestään tuntemattomia. Minulla ei ollut myöskään aikaisempaa kokemusta hovioikeustyöstä. Siirtyminen korkeimmasta oikeudesta hovioikeuteen ei kuitenkaan tuntunut sinänsä isolta muutokselta, sillä molemmat olivat muutoksenhakuasteita sekä juridiikka ja jutut olivat samoja. Henkilökohtaisesti paljon isompi asia oli perheen muutto uudelle paikkakunnalle. Toisaalta lasten ja heidän harrastustensa kautta tämä osa Suomea tuli varsin nopeasti tutuksi.

23. Asuminen ja työskentely kaksikielisessä ympäristössä oli minulle mieluisaa. Olin itsekin toisinaan puheenjohtajana ruotsinkielisissä jutuissa. Kaksikielisyys toimi hovioikeuden arkityössä hyvin, mutta hetken aikaa hovioikeudessa oli vain yksi syntyperältään ruotsinkielinen jäsen, mutta tilanne sittemmin parani. 

24. Vaasan hovioikeus oli edeltäjieni Rintalan ja Krookin jäljiltä hyvässä iskussa. Uusi hovioikeusmenettely oli siellä hyvin omaksuttu eikä KKO ollut joutunut palauttamaan asioita hovioikeuteen sen takia, että pääkäsittelyä ei olisi toimitettu. Henkilökunta oli myös kauttaaltaan hyvin motivoitunutta ja osaavaa. Näin oli asia myös hovioikeuspiirin käräjäoikeuksissa, joiden työtä pääsin myös seuraamaan.

25. Vaasan hovioikeudelle kaikki kaikessa oli matkakäräjien toimivuus. Istuntopaikkakuntia olivat Vaasan lisäksi Jyväskylässä ja Porissa, ja niihin kumpaankin kokoonpanot matkustivat lähes viikoittain. Matkat olivat todella pitkiä, sillä etäisyys esimerkiksi Vaasasta Jyväskylään on 275 km eli muutama kilometri enemmän kuin Helsingistä Jyväskylään. Poriinkin on 190 km. Matkakäräjät oli tehokkaasti järjestetty eikä hukka-aikaa jäänyt. Nurinaa matkustamisesta en kuullut, vaikka matkoja saattoi tulla jäsentä kohden vuodessa yli 10. Yksi syy tähän saattoi olla se, että matkakäräjät tajuttiin elinehdoksi: ilman kauempana sijaitsevia maakuntia hovioikeuspiiri olisi ollut kovin pieni, ja sen elinkelpoisuus olisi voitu asettaa kyseenalaiseksi.

26. Minut nimitettiin Helsingin hovioikeuden presidentiksi 1.10.2009 alkaen. En ollut tätä siirtoa mitenkään suunnitellut, mutta paikka aukeni sopivaan aikaan, ei liian aikaisin eikä liian myöhään, ja kun muutenkin jouduin matkustamaan paljon Helsinkiin, ajattelin että saman tien voin siellä asuakin.

27. Helsingin hovioikeudessa ehdin olla tasan 11 vuotta, laskujeni mukaan presidenteistä toiseksi pisimpään. Tämä aika oli jatkuvaa muutosta ja siihen reagoimista.  Jo tullessani syksyllä 2009 valmisteilla oli hovioikeuden suuritöinen muutto Pasilasta Salmisaareen ja lähtiessäni syksyllä 2020 koronapandemia oli ollut päällä puoli vuotta ja Oikeustalo oli joutunut laajamittaiseen remonttiin vakavan vesivahingon takia. 

28. Tässä ei ole tietenkään läheskään kaikki. Kuluneen 11 vuoden aikana otettiin muun muassa käyttöön jatkokäsittelylupajärjestelmä, hovioikeuspiiri laajeni pariinkin otteeseen väestömäärän kasvaessa sadoillatuhansilla ja lainkäyttöhenkilöstön vaihtuvuus oli rajua suurten ikäluokkien eläköityessä. Rekrytointeihin ja nimityksiin jouduttiin käyttämään valtava työmäärä.  

29. Olen varmaan käyttänyt nimitysasioihin enemmän työaikaa kuin kukaan muu tuomari koskaan. Erityisen tärkeänä pidin määräaikaisten esittelijöiden valintaa, koska sillä asiallisesti ratkaistiin pääsy tuomariuralle. Jos esittelijä kelvollisesti selvisi työstään, häntä jossakin vaiheessa odotti tuomarinvirka. Tuomarien nimitysmenettelyssä ratkaistaan taas se, missä järjestyksessä uraputkessa olevat saavat tuomarinvirkansa.  Esittelijöiden rekrytointityö on myös hyvin vaikutuksellista, sillä tuomioistuinten elinehto on, että sinne hakeutuu ja valitaan tasokkaita lakimiehiä. Tässä Helsingin hovioikeus oli hyvässä asemassa, sillä tasokkaita hakijoita riitti.  

30. Presidenttinä jouduin jatkuvasti tasapainoilemaan sen kanssa, kuinka paljon osallistun lainkäyttöön. Mielestäni virka edellytti vähintäänkin kohtuullisen aktiivia osallistumista jo katu-uskottavuuden takia. Toisaalta johtaminenkin vaatii huomattavasti aikaa ja lopputuloksena oli aina huono omatunto siitä, että joku jäi liian vähälle ajalle. Mielestäni onnistuin olemaan mukana aika monissa jutuissa ja istuin vielä aivan viimeisinä virkapäivinäni koronan takia viivästyneitä kiireellisiä asioita. Tästä jäi sinänsä hyvä mieli, vaikka surettamaan jäi se, kuinka kauan seksuaalirikosasian käsittely jo esitutkinnasta alkaen saattoi kestää.

31. Hovioikeuksien iso kysymys on edelleen se, mikä niiden tehtävä oikein on. Kysymyksen vaikeutta osoittaa se, että hovioikeusuudistuksen voimaantultua noin viimeisen 20 vuoden aikana hovioikeusmenettelystä on annettu viisi merkittävää uudistusesitystä, joista neljä on johtanut uuteen lainsäädäntöön. Viimeinen näistä on todistelun kuvatallentamista koskeva uudistus.

32. Olen varsin tarkoin perehtynyt Ruotsissa vuonna 2008 toteutettuun vastaavaan uudistukseen, josta ruotsalaiset kollegani olivat kovin innostuneita, mutta en enää eläkkeellä ollessani ole suomalaiseen esitykseen tutustunut. Se on varmaan perusteltu myös koronaepidemian kokemukset huomioon ottaen. Aika näyttää, miten hovioikeusmenettely tulee tästä vielä muuttumaan.