Kirjoittanut asianajaja, työelämäprofessori Markku Fredman.
Pirkanmaan käräjäoikeuden käsittelemä, Valkeakoskella tapahtunut henkirikos on herättänyt suurta huomiota sen vuoksi, että asianomistajan esittämä syyte menestyi ja syytetty tuomittiin murhasta. Syyttäjä oli syyttänyt taposta. Käräjäoikeuden 3.10.2024 julistamaa tuomiota on käsitelty laajasti lehdistössä heti tuoreeltaan ja uudelleen sen tultua julki myös kirjallisessa muodossa. Oma mediahuomionsa on kohdistunut myös oikeudenomistajia edustaneeseen asianajaja Minna Pilviöön, joka oli laatinut tuomioon johtaneen murhasyytteen. Huomiota herätti myös se, että käräjäoikeuden puheenjohtaja, käräjätuomari Antti Tapanila julisti tuomion pääkäsittelyn päätyttyä.
Suomessa asianomistajan prosessuaalinen asema on ollut vahva. Aiemmin se oli vielä nykyistäkin vahvempi. Aina rikosoikeudenkäyntilain voimaantuloon 1.10.1997 asti rangaistuksen vaatiminen oli jokaisen asianomistajan prosessuaalinen oikeus. Valtakunnanoikeudessa käsiteltävissä asioissa asianomistajalla ei kuitenkaan ole syyteoikeutta. Rikosoikeudenkäyntilain myötä asianomistajan syyteoikeudesta tuli pääosin toissijainen: asianomistajalla oli syyteoikeus vasta sen jälkeen kun viranomainen oli päätöksellään katsonut, ettei asia anna aihetta tutkinta- tai syytetoimille.
Poikkeuksena olivat kuitenkin virkarikokset ja väärä ilmianto. Niiden osalta asianomistajan ensisijainen syyteoikeus jatkui, virkarikosten osalta vuoteen 2012, jolloin perustuslain 118 § muutettiin siten, ettei se enää edellyttänyt ensisijaisen syyteoikeuden olemassaoloa virkarikosten osalta.
Väärän ilmiannon osalta asianomistajan ensisijaisesta syyteoikeudesta luovuttiin osana todistelu-uudistusta vuonna 2016. Syyteoikeusjärjestelyä sen osalta oli perusteltu sillä, että syytettä yhtäältä päärikoksesta ja toisaalta väärästä ilmiannosta on tarkoituksenmukaista käsitellä yhdessä (HE 82/1995 vp s. 44). Käytännössä kysymys on siitä, että sama oikeudenkäyntiaineisto voi koskea molempia syytteitä. Ensisijainen syyteoikeus ei kuitenkaan rajoittunut tapauksiin, joissa syytteet käsitellään yhdessä, vaan oli yleinen.
Asianomistajan ensisijaisen syyteoikeuden lopulliseen poistamiseen liittyi ehdotus anonyymiä todistelua koskevaan sääntelyyn. Tällaisissa tapauksissa on erityisen tärkeää, että asianomistajalla on mahdollisuus kontrolloida viranomaistoimintaa. Anonyymin todistelun myöntämistä koskeva asia käsitellään yleensä salassa ilman rikoksesta epäillyn tai rikosasian vastaajan osallistumista käsittelyyn. On koettu tärkeäksi, että jos todistajalle myönnetään anonymiteetti, hän on rikosoikeudellisessa vastuussa lausumistaan tuomioistuimessa. Ensisijainen syyteoikeus tuottaisi kuitenkin hankaluuksia tilanteessa, jossa asianomistaja käyttäisi väärin hänellä olevaa syyteoikeutta vain saadakseen selville, kuka anonyymi todistaja on. Tämän vuoksi väärän ilmiannon osalta viimeisenä jäänteenä ollut ensisijainen syyteoikeus kumottiin samalla kun lakiin tulivat säännökset anonyymista todistelusta (laki 732/2015).
Asianomistajan oma syyteoikeus ei ilmene pelkästään vaihtoehtoisena syytteenä kuten Valkeakosken henkirikoksessa, vaan myös oikeutena hakea muutosta, jos rangaistusvaatimus ei ole menestynyt tarkoitetulla tavalla.
Korkeimman oikeuden presidentti Pauliine Koskelo kiinnitti huomiota syyttäjien passiivisuuteen valituslupien hakemisessa todetessaan, että jutussa KKO 2014:85 valituslupaa rangaistuksen mittaamisesta haki raiskausjutun asianomistaja ilman syyttäjän tukea.[1] Myös tapauksessa KKO 2017:8 vain HIV-tartunnan saanut asianomistaja valitti hovioikeuteen, minkä myötä syyttäjä ei ole ollut korkeimmassa oikeudessa myötävaikuttamassa ennakkopäätöksen sisältöön. Tapauksessa KKO 2020:22 asianomistajat menestyivät vaatimuksellaan katsoa teko törkeäksi liikenneturvallisuuden vaarantamiseksi, ja tapauksessa KKO 2020:29 vain asianomistaja oli hakenut valituslupaa hovioikeuden jätettyä virkamiehen rangaistukseen tuomitsematta tuottamuksellisesta vapaudenriistosta. Komisario tuomittiinkin lopulta sakkoihin. Tapauksessa KKO 2021:5 vain asianomistaja valitti näytön arviointia seksuaalirikoksessa koskeneessa jutussa.
Vuonna 2018 asianomistajat saivat seitsemän valituslupaa korkeimmasta oikeudesta kun syyttäjille niitä myönnettiin kahdeksan.[2] Kahdessa näistä tapauksesta lupa myönnettiin sekä syyttäjälle että asianomistajalle. Asianomistajien valitusluvat voivat toki koskea vahingonkorvauksia, mutta määrä on joka tapauksessa huomattavan suuri suhteessa syyttäjien saamiin valituslupiin.
Ennen rikosoikeudenkäyntilain voimaantuloa rangaistusta saattoi siis vaatia ilman, että asiassa edes tehtiin rikosilmoitusta. Harvakseltaan tätä oikeuta myös käytettiin. Itse olin nuorena juristina Heikki Salon asianajotoimistossa, jossa maineikkain juttumme oli Jakomäen – Mikkelin panttivankijuttu, jossa päämiehenä ollut kuolleen panttivangin äiti vaati oikeudenomistajana rangaistusta poliiseille. Asiassa oli kuitenkin ylimmän syyttäjän, oikeuskanslerin päätös, ettei syytteitä poliisia kohtaan nosteta, joten nykyisessäkin järjestelmässä asianomistaja olisi ollut oikeutettu rangaistusvaatimukseen.
Heikki Salo toimi asiamiehenä myös Hirsalan tapauksessa, jossa poliisin karhuryhmän jäseniä syytettiin kiinniotettavan henkilön surmaamisesta ampumalla. Tapaus oli erikoinen siinä mielessä, että myös syyttäjä oli tapauksessa nostanut syytteitä eräitä poliiseja kohtaan, mutta Salon päämiehen mielestä syyllisiä olivat asetta käyttäneet poliisit. Asiasta nousi siis kaksi eri oikeudenkäyntiä, jossa samasta kuolemaan johtaneesta tilanteesta olivat syyteessä eri vastaajat.
Kolmas julkisuutta saanut Heikki Salon tapaus, jossa syyte nostettiin ilman syyttäjää, koski HIV:n tahallista tartuttamista. Viimeisiksi asianomistajan syyteoikeuden perustalta syntyneiksi korkeimman oikeuden ennakkopäätöksiksi ovat ilmeisesti jäämässä nämä Jakomäen – Mikkelin panttivankitapausta koskenut KKO 1993:50, jossa karhuryhmän komisario tuomittiin kuolemantuottamuksesta rangaistukseen, sekä KKO 1993:92, joka oli edellä mainittu HIV:n tartuttamista koskeva asia. Siinä ei suoritettu edes esitutkintaa, mutta syyttäjä yhtyi lopulta tartunnan saaneen asianomistajan nostamaan syytteeseen. Tekijä tuomittiin ehdottomaan vankeuteen.
Kuuluisuutta sai myös tupakkaoikeudenkäyntien seurauksena ajettu perätöntä lausumaa koskeva asia, jossa syyttäjä nosti syytteen patologian professoria kohtaan tämän todistettua tupakkaoikeudenkäynnissä, ettei tupakoinnin ja keuhkosyövän välille ole lääketieteellistä syy-yhteyttä. Syyttäjä kuitenkin luopui syytteestään kesken oikeudenkäynnin, mutta asianajaja Heikki Salo jatkoi edelleen asianomistajan rangaistusvaatimuksen ajamista. Tuloksena ennakkopäätös KKO 2001:65 asiamiehen kuluvastuusta vastapuolen oikeudenkäyntikuluista.
Heikki Salo hyödynsi päämiehillään ollutta syyteoikeutta myös muissa tapauksissa sangen tehokkaasti. Eräässä sopimusriidassa oli kyse lihanjalostustehtaan ja sikalan välisestä kasvatussopimuksesta. Sikalan porsaat eivät kasvaneet odotetusti ja lihanjalostustehdas purki kasvatussopimuksen ja haki porsaat pois. Salon laatimassa riita-asian haastehakemuksessa kiistettiin kasvatussopimuksen purkamisen perusteet ja lopuksi ennen oikeudenkäyntikulujen vaatimista oli myös oheisvaatimus: lihanjalostustehtaan päällikkö pitää tuomita rangaistukseen omankädenoikeudesta, koska hän oli haetuttanut porsaat pois sikalasta omin lupinensa odottamatta viranomaisten tai tuomioistuimen myötävaikutusta. En muista miten sopimusriita päätyi, mutta ainakin kihlakunnanoikeudessa tuotantopäällikkö sai sakot esitetyn vaatimuksen mukaisesti. Saattoi joutua maksamaan myös rikokseen perustuvaa vahingonkorvausta, kun sikalan pitäjä ei saanut porsaiden kasvuun perustuvaa rahallista korvausta porsaiden poishakemisen jälkeiseltä ajalta.
Hallituksen esityksessä rikosoikeudenkäyntilaiksi (HE 82/1995) perusteltiin asianomistajan pääsääntöisestä ensisijaisesta syyteoikeudesta luopumista seuraavasti:
Voimassa oleva syyteoikeuden järjestely perustuu lähinnä siihen, että rikosten tutkinta ja syytteeseenpano ei saa jäädä yksinomaan viranomaisten toimenpiteiden varaan. Nykyisen syyttäjälaitoksen kehittyneisyyden vuoksi tällaiselle järjestelylle ei ole enää perusteita. Asianomistajan asema tulee riittävästi turvatuksi siten, että syyttäjälle on laissa säädetty velvollisuus nostaa syyte, kun sen tueksi on todennäköisiä syitä, ja että myös ne tilanteet, joissa syyttäjä voi jättää syytteen nostamatta, on laissa tarkoin säännelty.
Nykyisen järjestelyn säilyttämiseen ei ole olemassa myöskään käytännön syitä. Asianomistajien itsensä ajamat syytteet ovat käytännössä harvinaisia. Tämä johtuu osaltaan siitä, että asianomistajan itsensä ajamasta syytteestä koituu hänelle huomattavasti enemmän haittaa ja kuluja kuin, jos virallinen syyttäjä nostaa syytteen ja huolehtii sen ajamisesta ja muun muassa todisteiden esittämisestä.
Syyttäjällä on muun muassa esitutkinnan vuoksi paremmat mahdollisuudet asian selvittämiseen sekä syytteen nostamiseen ja ajamiseen kuin asianomistajalla. Tämän vuoksi myös oikeudenkäyntimenettelyn keskitys ja välittömyys ovat helpommin toteutettavissa silloin, kun syyttäjä ajaa syytettä. Lisäksi syyttäjän velvollisuus puolueettomuuteen syytteen nostamisessa ja asian käsittelyssä turvaavat rikosasian käsittelylle paremmat lähtökohdat kuin asianomistajan yksin nostama ja ajama syyte.
Edellä selostetuista syistä esityksessä ehdotetaan luovuttavaksi asianomistajan ensisijaisesta syyteoikeudesta.
Syitä lain muutokseen saattoi olla muitakin. Ehkä myös Heikki Salon ja kaltaistensa asianajajien ajamat rikossyytteet ilman syyttäjää saattoivat edistää asianomistajan syyteoikeuden rajoittamista.
Toissijaisenakin asianomistajan syyteoikeus on tärkeä lisä varmistamaan sen, että syyttäjät ajavat juttuja riittävän ponnekkaasti ja asianmukaisiin rangaistussäännöksiin vedoten. Omalla kuluriskillään asianomistaja voi viedä jutun aina korkeimpaan oikeuteen asti, jossa asianomistajien vaatimukset näyttävät yllättävän usein myös menestyvän.
[1] Koskelo, Pauliine: Oikeusvaltion säröjä ja huolenaiheita. Teoksessa Korhonen, Petteri – Saranpää, Timo (toim.): Isännän ääni Juhlakirja Erkki Kustaa Rintala 1935 – 31/5 – 2015. Talentum Pro, 2015, s. 139–171.
[2] Fredman, Rikosasianajajan käsikirja, 2021, s. 974.
1 ajatus aiheesta “Asianomistajan syyteoikeus”
Yllättävän usein asianomistajan ajaessa yksin syytettä, vastapuoli vaatii asianomistajan asiamiestä kuluvastuuseen perustellen sitä sillä, että asiansa osaava poliisi/syyttäjä on jo tehnyt ratkaisun. Asianomistajan avustajaa yritetään leimata häiriköksi oikeuden silmissä ja joskus siinä kyllä mielestäni onnistutaan.